Pandora vs Plants vs FTL

Tässä reilun viikon aikana olen ehtinyt pelailemaan yhtä jos toista tekelettä. Sitä kuuluisaa backlogia olen koittanut pienentää, hyvin sieltä olen saanut pari rustattua yli, mutta ainahan nuita uusia nimikkeitä eksyy omistukseen samaa vauhtia lisää. Viime aikojen helposti eniten aikaa vienyt peli on Borderlands 2. Olen hyvinkin yllättynyt siitä kuinka paljon pidän tästä pelistä. Ensimmäistä osaa olin vain testannut, tuntui suhteellisen tylsältä aseidenhuoraamis-simulaatiolta. Toista osaa kohtaa en siis laittanut mitään odotuksia, enpä sinäänsä tätä peliä itse edes ostanut. Ihana Demppa kun Steamissa nakkasi koodin yhdessä välissä yllätyksenä minulle, tiedä sitten koittaako ostaa minua itselleen (seksi)orjaksi tai jotakin. Hyvä aloitus ainakin, peli kun on tosissaan vallan mainio.

Ensimmäinen asia joka BL2:sta pelatessa huomaa on sen kaunis ulkoasu. Peli osaa ajoittain olla todella kaunis ja näyttävä. Ihan yhtä upea ja ajaton se ei ole kuitenkaan kuin Wind Waker, mutta lähelle päästään. Peli lähti hieman hitaasti käyntiin mutta jo parin tunnin jälkeen oli pääasialliset jutut jo tuttuja. Uusia aseita ja muita päivityksiä mielellään metsästää, niin yksin kuin kaverien kanssa. Pelin co-op toimiikin aivan helvetin hyvin, todella kätevästi voi tyypit tulla ja lähtä pelistä pois. Pelin päätarina ei ole mitenkään erikoinen, melko keskitason tavaraa. Sivutehtäviä on taas yhtä jos toista loistavaa osunut kohdalle. Välillä on oikeasti päässyt naureskelemaan niiden (tarkoitukselliselle) tyhmyydelle tai mukavan osuville viittauksille popkulttuuriin. Pelissä löytyy kuitenkin myös ärsyttävää, jopa lapsellisen paskaa, huumoria (ClapTrap on vain tämän vian isoin esimerkki). Tämän kuitenkin antaa anteeksi muuten mainiolle pelille.

Itse pelaaminen onnistuu todella sulavasti. Aluksi pelasin näppis+hiiri kombolla mutta siirryin alun jälkeen peliohjaimeen. Kumpikin setti toimii mainiosti mutta jotenkin vain tätä peliä on mukavempi vetää ohjaimella. Aseiden käyttö on ajoittain hyvinkin nautinnollista, ei yhtään ihme että peliä on mainostettu asepornona. Oma hahmoni on Gunzerker joten välillä voin nakata kaksi isoa pyssyä samalla käyttöön ja laittaa kaiken matalaksi. Peli on vielä pahastikkin kesken, mutta en näe ollenkaan yllätyksenä sitä jos löydän itseni pelaamasta tätä peliä jopa useita kertoja läpi. Joko samalla tai uusilla hahmoilla. Myös pari lisäriä himottaa, sama kuitenkin odotella seuraavia aleja. Kiitos Demppa pelistä, tavataan Pandorassa.

 

Toisin kuin BL2, tätä peliä olin odotellut. Jo useamman vuoden. Muistan kun 2009 toukokuussa tietokoneelle ensimmäisen pelin asensin, siinä oli sitten peli jota pelasin aktiivisesti ainakin sen vuoden loppuun ja vielä nykyäänkin aika ajoin. Turhaan en kehunut PvZ:tä 2009 vuoden tietokonepeliksi, samaa mieltä olivat monet muutkin. Hävyttömän paljon laitoin pelitunteja tähän ns. kasuaaliin peliin. Tietenkin pelin takana on PopCap joka jo Pegglellään aikoinaan minut koukutti. Olin aivan mielissäni tuosta PvZ2 trailerista... kunnes ruudulla luki että vain Applen laitteille peli tulossa. PopCap tietenkin aika nopeasti ehti jo vihjailla että tietenkin myös muille vehkeille peli jossain vaiheessa tulee, mutta ekana iOS? Voi sitä ärsytyksen määrää. Minä en ole mikään Apple vihaaja mutten myöskään asiakas, en ole ikinä yhtään heidän laitetta omistanut enkä näe tulevaisuudessakaan syytä siihen. Tutuin Applen laite minulle on tässä:

 

Näitä meidän ala-asteella oli, en muista oliki juuri Apple II mallia mutta näitä aivan huikean hienoja linnunpönttöjä. Mutta eipä siinä. Onneksi kuitenkin pääsin PvZ2:n pariin jo julkaisussa, kiitos tyttöystävän iPhonen. Jotain hyötyä siitäkin suhteesta....

Niin itse pelistä sitten. Plants vs Zombies 2 on sama peli kuin ensimmäinen, mutta kaikkea on enemmän ja paremmin. Uusia kasveja ja zombeja tulee vastaan jo hyvin alussa, nyt löytyy kenttävalikko, kosketusnäytöllä tehtäviä supervoimia sekä kasveillekin voi nakata hieman ruokaa että saavat lisäpuhtia. Pelistä löytyy myös valinnaisia reittejä joista saa uusia kasveja ja kentät ovat vaikeampia kuin pääreitin. Itse pelin juoni on aivan nerokas, Crazy Dave syö maukkaan tacon -> tahtoo syödä sen uudetaan joten mennään aikakoneella sitä metsästämään. Mitään selityksiä ei pahemmin tule ja hyvä näin, pelisarjan huumori on vieläkin kerrassaan huikeaa.

Pelissä seikkaillaan mm. Egyptissä ja merirosvolaivoilla

Sinäänsä on vaikea keksiä mitään valitusta pelistä. Pelaaminenkin alkoi onnistumaan helposti minun nakkisormilla pienen totuttelun jälkeen. PC:n hiirtä kylläkin kaipaan ja varmana tämän tietokoneelle hommaan kunhan se sille saapuu. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, ne on nuo mikromaksut. Peli tuntuu tuputtavan yhtä jos toista ostosta pelaajalle, onko sitten uutta kasvia vai kolikoita joilla voi sitte helpotusta itse kentissä hommata. Tämä olisi hyvinkin suuri vika jos nämä ostokset olisivat tarpeellisia. Onneksi ne eivät ole, kaikki kasvit saa peliä pelaamalla ja turhia apuja ei tarvi jos vain osaa pelata. Nämä ostokset ovatkin selvästi suunnattu ihmisille jotka eivät jaksa pelata vaan haluavat kaiken nyt heti. Mikäpä siinä, minä pelailen rauhassa. Peliä on vaikea olla suosittelematta, se on ilmainen. EA eilisessä Gamescomin pressissä ehtikin jo hehkuttaa pelin suuria lataus- ja pelaamismääriä. Tämä peli ansaitsee ne jos joku.

Plants vs Zombiesin suhteellisen kasuaalia naksuttelua piti sitten tasapainottaa jollain ankaralla ja hyvin armottomalla pelillä. FTL: Faster Than Light on semmoinen. Viimeinkin pääsin pelin pariin tällä viikolla. Ostin sen kesän aleista vaikka olen semisti himonnut tätä jo silloin kun Kickstarterissa hakivat tälle rahaa. Kyseessä on siis hyvin vanhanajan strategiapeli jossa koitetaan selvitä elossa loppuun saakka, tämä kuulostaa simppeliltä mutta sitä se ei ole. Peli on hyvinkin tyly pelaajaa kohtaan, voi tuntua että menee hyvin mutta minuutin kuluttua oletkin jo kuollut. Pelissä ei voi nykyajan tyypilliseen tapaan tallentaa ja ladata milloin tahtoo. Tallentaminen onnistuu mutta jos kuolema korjaa, ei voi muuta tehdä kuin aloittaa koko peli alusta.

Graafisesti peli on mukavan simppeli, kaikki tarpeellinen näkyy selvästi.

Tässä onkin se pelin isoin koukku. Onnistuminen tuntuu tämän takia paljon paremmalta kuin yleensä peleissä, mutta myös tappio pahemmalta. Minäkin tulen ikuisesti muistamaan minun alukset, UMMETUS 2 ja RIPULI 1 jotka vieläkin ovat statsieni kärjessä. Lensivät hyvin pitkälle, mutta voittoa ei silti tullut. Näiden alusten tarinoita kerron vielä tuleville sukupolville kyynel silmässä. Vielä en ole onnistunut voittamaan, peliä on reilut 5h takana johon on muistaakseni 8 peluuta mahtunut. UMMETUS 2 pääsi loppuun saakka mutten ehtinyt vihollisten lippulaivaa tuhota ajoissa. Noh, vielä minä heidät nappaan. You Rebel scum!

Aina ei voi voittaa.

Pelissä siis päätehtävänä on vielä tieto kapinallisten suuresta hyökkäyksestä omaan päämajaan, taistella matkalla vastaan tulevia alieneita/rikollisia tai muita ikäviä tyyppejä vastaan ja lopuksi tuhota se kapinallisten lippulaiva. Jotta tässä kaikessa selviää on paljon onnesta mutta myös taidosta kiinni. Kokoajan on tarkkailtava vähäisiä varoja ja panoksia. Yksikin väärä päätös voi tuhota koko läpipeluun. Peli ei siis ole kovin pitkä, läpäisyyn menee ehkä noin tunti. Peli kuitenkin on tehty monesti pelattavaksi, mm. uusia aluksia avautuu joilla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Peli osaa ajoittain olla hyvin turhauttava, mutta silti sitä löytää itsensä taas koittamassa uudestaan. Älkää siis vaikeuden antako pelottaa, ostakaa tämä laadukas indiepläjäys. Tämmöistä herkkua ei nykyään usein ole tarjolla.

Robotteja ja Pixaria

Neon Genesis Länkkäri

Minun piti kirjoittaa tämä blogi jo viime viikolla, mutta Jalometalli ja muut menot menivät edelle. Kävin tuossa viikko sitten katsomassa päivän sisällä kaksi leffaa ihan teatterissa saakka (kiitos naapurissa olevan teatterin). Ensimmäisenä oli vuorossa jopa hieman minut hypettymään saanut Pacific Rim. Kyseessä on Guillermo del Toron uusin (ja suurin) elokuva. Mies jätti jopa Hobitti elokuvat välistä jotta saisi tämän robottisekoilun tehtyä. Kaikki leffat mitä mieheltä olen nähnyt ovat olleet vähintään viihdyttäviä, ja näin oli myös Pacific Rim.

Ensimmäisen kerran elokuvasta kuullessani en laittanut odotuksia korkealle, eka trailerikin johon törmäsin ei aiheuttanut minussa suurempaa innostusta. Pikaisella vilkaisulla tämän voisi hyvin sekoittaa Transformers/Battleship tason nykyajan tyhmäksi cgi-paskaksi, mutta tämä olikin hyvää aivotonta viihdettä. Kesän alussa nähty traileri kuitenkin pisti minutkin vähän innostumaan. Kun näkee ison robotin hakkaavan öljytankkerilla hirviötä, ei voi kuin ihastella kaikkea sitä parhautta. Elokuva on selvä rakkauden osoitus vanhoille Godzilla ja monsterileffoille. Juonesta ja etenkin roboteista tulee kuitenkin minulle mieleen Neon Genesis Evangelion, jota en valitettavasti ole katsonut vuosiin. Ehkäpä nyt tämän leffan innostamana aloitan sarjan katsomisen alusta, mahdollisesti parasta animea mitä olen nähnyt.

Pacific Rimin juonen voi sinäänsä selittää hyvin lyhyesti: hirviöitä tulee merestä -> ihmiset taistelee niitä vastaan isoilla roboteilla. Elokuvaa katsellessa ehtii keksiä satoja parempia keinoja näiden hirviöiden tappamiseen, mutta me tulimmekin katsomaan robottien ja monsterien välistä taistoa eikä mitään Vuoden Elokuva- voittajaa. Jos jotain kritiikkiä voin sanoa niin taistelua olisi saanut olla enemmän, yleensä tämmöisissä elokuvissa on jopa tylsyyteen saakka mätkintää mutta tässä ei. Tietenkin tavallaan hyvä että jää janoamaan enemmän, mutta sinäänsä elokuvan keskellä ei ole mitään muuta kuin istumista ja keskustelua. Näyttely on isolta osalta hyvää, mutta ei tämmöistä elokuvaa mennä katsomaan hahmojen ja huikean tarinan takia.

Elokuva on juuri parhaimmillaan isolla kankaalla ja osuikin täydellisesti tämän vuoden kesäleffaksi. On tosissaan ihmeellistä että johonkin tämmöiseen ideaan laitetaan näin paljon rahaa, toivottavasti jotain yhtä huikeaa nähdään tulevaisuudessakin. Lopuksi vielä pakko mainita pienestä, mutta todella hauskasta leffasta löytyvästä jutusta. Portal pelien GLaDOS (näyttelijä Ellen McLain)
tekee tietyllä tavalla pienen roolin leffassa. Ensimmäisen kerran kun kuulee hänen äänen, ei voi pelinörtti olla hymyilemättä.

 

Toinen elokuva jonka käväsin katsomassa oli Pixarin uusin leffa, Monsters University. Kyseessä on esiosa Monsters Inc. leffalle, jonka katselin muistin virkistämiseksi aivan ennen elokuvaa. Alkuperäinen elokuva on ihan hauska mutta omasta mielestä turhan tyypillinen lasten/koko perheen pätkä. Ei todellakaan huono leffa mutta etenkin juonensa puolesta turhan simppeli. Uusi elokuva sinäänsä tuntui täysin turhalta, kuka ikinä olisi ajatellut että tarvimme esiosan tuolle leffalle? Omasta mielestä jos jollekkin Pixarin pitäisi tehdä jatkoa/esiosa olisi se Ihmeperhe. Mutta ei, saimme tämän.

Sanon sen jo nyt, Pixarin elokuvien laatu on laskenut viime vuosina. Studio teki 2008-2010 melkein toinen toistaan parempia elokuvia. WALL-E, Up ja Toy Story 3 ovat kerrassaan loistavia elokuvia, sanoisin jopa että omien vuosiensa parhaita elokuvia. Tietenkin jo ennen tätä he olivat tehneet laatua, etenkin Toy Story trilogia aiheuttaa minussa paljon nostalgiaa. Ensimmäisen leffan vhs tuli pentuna kulutettua melkein puhki. Toy Story 3 sulki aivan helvetin hyvin kyseisten leffojen tarinan ja todella toivon että Toy Story 4 pysyy vain huhuna. Vielä pari vuotta sitten odotin aina innolla uutta Pixarin leffaa. Sitten tuli Cars 2... Ensimmäinen Autot leffa oli jo mielestäni studion heikoin tuotos. Ihan katseltava mutta kerrassaan tyhmä ja turha elokuva. Jatko-osa melkein sai minut voimaan pahoin. Pelotti että Pixar on pysyvästi alentunut DreamWorksin tasoisen paskan tekemiseen. Onneksi viime vuonna Brave helpotti, ei mikään mestariteos mutta viihdyttävä, hieno leffa.

Ja näin palaamme Monsters Universityn pariin. Pelotti että tämä olisi jälleen Cars 2 laatua mutta onneksi olin väärässä. Tämä elokuva oli hyvä, sanoisin että jopa parempi kuin Monsters Inc. Elokuva mukavasti laajentaa ja syventää jo aiemmin tuttujen hahmojen historiaa kuin myös leffojen maailmaa. Juonellisesti leffa pääsi yllättämään, joka oikeasti on saavutus ottaen huomioon sen että tämä on esiosa. Vitsit olivat hauskempia ja kauttaaltaan omaan makuun paremmin osuva teos kuin alkuperäinen. Toivottavasti Cars 2 oli vain hetkellinen virhe, ja nyt Pixar on alkanut tosissaan elpyä siitä. Vielä ollaan kaukana aiempien vuosien laadusta mutta suunta on ainakin hyvä. 2014 näyttäisi tulevan The Good Dinosaur niminen pätkä, ohjaajana Bob Peterson jonka viimeisin Pixar tuotos oli Up. Vielä en jaksa innostua, mutta ei kuulosta ollenkaan huonolta setiltä. 

Kyllä, kappale liittyy Monsters University leffaan hauskalla tavalla.

Ähkivää Laraa höyryssä

Picture is related

Kuten luultavasti kaikki pelimaailmaa edes hieman seuraavat tietävät, tuossa aiemmin tässä kuussa oli menossa yhdet suosituimmat pelialet maailmassa. Steamin kesäalet. Monina aiempina vuosina olen ostanut paljon enemmän pelejä kuin nyt, mutta kyllä sitä jälleen jokunen kymppi tuli kuitenkin nakattua menemään. Pääasiassa ostin pieniä (yleensä ihan indie) pelejä kuten kauan himoamani Mark of the Ninja, Retro City Rampage ja FTL. Näitä en kuitenkaan ole vielä ehtinyt pelailemaan kuin enintään pienet tesmailut. Isoin aleista tehty hankinta oli Tomb Raider Collection, joka sisälsi kaikki 10 julkaistua Lara Croft seikkailua. Näistä tuon tänä vuonna tulleen simppelisti Tomb Raider nimetyn tekeleen sitten pelailinkin jo läpi.

Kun olin ala-asteella Tomb Raider oli kuumaa kamaa. Tuolloin Lara Croft oli yksi siisteimmistä pelihahmoista mitä on ja kaikki pelasivat sarjan pelejä. Etenkin aivan alkuperäisestä pelistä sekä kolmannesta osasta on paljon hyviä muistoja. Koulussakin välitunneilla poikien kanssa kerrottiin mielissään mitä oli kenenkin pelissä tapahtunut. Koskaan en kuitenkaan läpäissyt yhtäkään TR peliä, en tiedä loppuiko into vai mikä tuli. Eipä sitä tuon ikäisenä monestikkaan jaksanut aivan loppuun mitään pelata. Jos muistan oikein niin juuri kolmannessa osassa oleva Croftin kartano pelkästään oli ihmeellinen paikka, siellä oli monenlaisia salaisuuksia ja muuta hienoa. Turhankin monta tuntia siellä on tullut hypeltyä eikä edettyä pelissä. Vaikka nykyään nuo pelit näyttävät ihan hirveiltä pikselimössöiltä, olivat ne silloin melkoisen näyttäviä teoksia etenkin PC:llä (master race vitsi tähän).

Tämä uusin osa oli siis ensimmäinen Tomb Raider peli jonka pelasin sinne aivan loppuun saakka. Aika hienosti siihen nähtynä että iso osa sarjan peleistä on tuttuja, tai jopa ollut omistuksessa. Uusin Laran seikkailu on tietenkin paljon suorempi putki kuin mitä muistelen edeltäjien olevan. Peli muistuttaakin suuresti Uncharted sarjaa eikä niinkään aiempia TR osia. Meno on monesti hyvin elokuvamaista, QTE-näpyttelyjä on etenkin alussa hieman liikaa sekä toimintaa/ammuntaa on melkoisen paljon. Lara on pelin alussa melkoisen viaton tyttö, peli antaa semmoisen kuvan hänestä että hän jopa säälii peuraa jonka joutuu tappamaan jotta saisi ruokaa selvitäkseen. Kuitenkin tunnin tai parin päästä on nuori Croft murhannut jo useita kymmeniä ihmisiä. He ovat kylläkin hulluja hihhuleita jotka mutiloivat rituaaleissaan ihmisiä ja muuta kivaa, mutta ehkä jos Lara koittaisi vaikka edes kerran jutella niiden kanssa. Mitä jos nämä tyypit olisivatkin ihan kivoja henkilöitä? No ei tietenkään, he saavat vain nuolia tai luoteja kalloonsa. Lopussa meininki muuttuu jo pelkästä selviytymisestä yhdeksi suureksi kostoretkeksi jossa tappaminen on se asia jota haetaan. Survivor is born lukee pelin loppuessa, olisiko sopivampi nimike esim. mass murderer?

Noh noh, kyseessä on videopeli. Vieläpä 2013 tullut, elämme aikaa jossa isojen pelien pitää sopia mahdollisimman isolle massalle. Toiminta ja räiskintä myy hyvin. Jos tässäkin uudessa pelissä olisi pitkiä hyppely ja puzzle kohtia joissa ei ollenkaan ammuta, ei tätä kukaan pelaisi. Vai pelaisiko? Minä ainakin. Pelasin tuossa keväällä huvikseni Tomb Raider Anniversaryä PS2:lla. Peli on siis alkuperäinen TR mutta uudella hienolla ulkoasulla. Pelasin sitä ehkäpä reilut 3 tuntia, en siihen mennessä ollut tavannut vielä yhtäkään ihmistä ja ainoat ammuskelut olivat kohdistuneet susia, lepakoita ja dinosauruksia kohtaan. Tämä ei ainakaan minua vetänyt pois pelin luota, vaikkei joka nurkan takaa tullut ihmisiä joita pystyin murhaamaan brutaalisti.

Peli on välillä jopa todella kaunista katseltavaa (PC:llä, tietenkin...)

Kuitenkin omasta mielestä uusi TR oli silti parempi peli kuin tuo Anniversary. Miksikö? Pelattavuus on huomattavasti sulavampaa, räiskinnästä puhumattakaan. Juoni (joka on ollut kuitenkin suhteellisen heikko aina TR sarjassa) on parempi, sekä tämä "Lara Croftin syntytarina" oli kaikkiaan mukavempi pelikokemus. Ainoa suurempi vika oli tuo toiminnan määrä jota etenkin viimeisinä tunteina oli turhan paljon. Pidin kuitenkin siitä että useasti oli mahdollista hiiviskellä ja ottaa viholliset hiljaisesti pois, vaikkei tästä mitään suurempaa plussaa ikinä ollut. Metsästys ja tavaroiden parantelu olivat myös mukavia pieniä lisiä. Kuitenkin aina näytölle tulevat "30xp most awesome brutalest kill ever" tekstit tappaessa tai jotain tehdessä hieman häiritsivät. Luulin pelaavani yksinpeliä, en Call of Dutyn nettiräimettä?

Kaikista parasta on kuitenkin se, että tämä peli yllätti minut. Minulla ei ollut mitään odotuksia tätä kohtaan, aikoinaan näytetyt videot antoivat "köyhän miehen Uncharted" fiiliksen ja noh... TR oli sarjana jo melkoisen kuollut. Minä kuitenkin pidin tästä pelistä, yllättävän paljonkin. Ei tämä ole mitään GOTY kamaa mutta en ihmettele jos joillakin "vuoden parhailla" listoilla kiikkuisikin. Unchartedin kun tuossa taas mainitsin, niin minä pelailinkin kyseisen sarjan kolmannen osan tuossa kuun alussa läpi. Pakko sanoa että tämä uusin TR oli omasta mielestä parempi peli. UC 1&2 vasten en en uskalla verrata kun niiden pelailusta jo tovi. Kuten ehkä jotkut tietävät, en voi kestää kyseisten pelien dialogia ja päähahmo Drakea. Olikin todella mukavaa ettei tämä uusin Tomb Raider ottanut 'Chartedien "mukahauskasta" läpästä vaikutteita vaan piti meiningin vakavana, vaikka tietenkin myös pari iloisempaa kohtaa myös mahtui mukaan. Jos arvosana pitäisi antaa pelille niin se olisi ainakin vahva 7/10. 8 tai jopa enemmän tulisi jos sitä toimintaa olisi vähennetty tai puzzle/hyppelyä laitettu lisää. Suosittelen siis hankkimaan pelin jos vielä ei ole pelattuna. Nykyään tuota saa alustalle kuin alustalle alle 20 euron hinnalla, ei ollenkaan huono diili.

Tarinoita kauhusta osa 2

Tässä viime aikoina olen katsellut pari uutta kauhuleffaa joita kaikkia yhdistää ainakin yksi asia, kaikki ovat jonkinlaisia tribuutteja vanhoille klassikoille. Ensimmäisenä tarinoin Hatchet-sarjasta.

Näin ensimmäisen Hatchet leffan silloin kun se oli ihan uusi (joskus vuonna 2006), Suomessa se julkaistiin suoraan DVD:nä. Kaverien kanssa katseltiin kerran kauhuleffoja hieman oluen parissa ja kaikkien mielestä kyseinen teos oli helposti paras siltä illalta. Leffa on aivan helvetin hauska, överiksi vedetty goremässäily joka on täydellinen juuri kaverien kanssa katsomiseen. Leffa ei kuitenkaan ole tyypillinen 2000-luvun släsheri jossa cgi-veri lentää ja teinit polttaa pilveä ja kiljuu. Leffa on enemmänkin 80- ja 90-luvun verimässäilyille tribuutti. Monet kauhulegendat tekevät cameoita tai ovat jopa isommassa osassa. Ehkäpä se kuuluisin Jason Voorhees eli Kane Hodder on juuri täydellinen valinta meidän juntti/mutantti/murhaajaksi Victor Crowleyksi. Miehellä on kokoa ja kokemusta alalla, ja se näkyy.

Ensimmäistä osaa en kuitenkaan juuri nyt katsonut, viimeksi olen sen nähnyt jo useampi vuosi sitten. Nyt tässä katselin sen jatko-osat. Hatchet II (2010) oli jonkun ihmeen takia aikoinaan minulta jäänyt katsomatta, vaikka ensimmäisestä osasta pidin melko paljokin. Kakonen on hyvin paljolti sitä samaa kuin ykönen, mutta jotenkin tapot ja käsikirjoitus ei ollut ihan niin hyvää kamaa kuin ekassa. Mainio "aivot narikkaan" pätkä se silti oli. Verta ja suolia lenteli joka suuntaan ja juonta ei melkein ole ollenkaan. Elokuvien ohjaaja/käsikirjoittaja  Adam Green on selvästi halunnutkin asian olevan näin. Sarjan elokuvat tekevät tietoisesti pilaa sarjan vammaisuuksista ja nämä kohdat ovatkin melkein hauskimpia juttuja sarjassa. Nämä elokuvat eivät ole mitään taiteellisia elämyksiä, nämä ovat täysin suunnattu vain viihdyttämään verellä mässäilystä tykkääviä kauhufaneja.

Sarjan kolmas osa on taas ihan uusi, Green ei tällä kertaa ohjaa mutta käsikirjoitus ja melkeinpä koko leffa on muuten hänen tekemisiään. Ohjaajan vaihdosta ei edes huomaa, elokuva tuntuu ihan aidolta Hatchetilta kuten pitääkin. Nyt kuitenkin gore on vedetty asteeseen yksitoista ja käsikirjoitus oli omasta mielestä sarjan paras. Jälleen iso osa näyttelijöistä ovat edes jonkinlaisia kauhulegendoja ja parasta on se etteivät ne ole vain turhia cameoita, vaan ihan oikeita hahmoja. Kaikista hauskin ja mukavin yllätys oli Sid Haigin pienehkö mutta aivan älyttömän hauska rooli vanhana rasisti junttina. Tästä minä nautin.

En laskenut kuolemia mutta voin lyödä vetoa että tässä leffassa on sarjan isoin ruumis määrä. Käsiä ja muita raajoja vain lentelee kun Crowley laittaa ihmisiä palasiksi. Erikoistehosteiden laatua en vaan voi kehua liikaa. Kuten aiemmissakin osissa, kaikki tapot ovat kokonaan tehty käsin ja oikeilla materiaaleilla. Tietokonetta ei näissä elokuvissa käytetä kuin narujen poistoon ja muuhun pieneen viilaukseen. Hollywood saisi ottaa tästä mallia, tietokoneella ei koskaan saada yhtä hienoja tehosteita tehtyä. Elokuvan hahmot nakkelevat oikeasti hauskoja läppiä ja sekaan ei ole onneksi eksynyt yhtään ärsyttävää hahmoa. Tietenkin tässäkin leffassa kaikki kuolee mutta kuten monissa huonoissa släshereissä, katsoja ei vain odota että milloin tämä ja tämä paskiainen saisi tuntea kirveen lämmön. Jos siis viihdyttävä, verinen ja kauttaaltaan hauska kauhu/komedia maistuu, tässä olisi laatu kamaa.

 

Verimässäilyn lisäksi katselin Rob Zombien uusimman leffan. Elokuvaa semisti jopa odottelin. Herran aiemmista tuotoksista olen vaihtelevasti tykännyt. Etenkin The Devil's Rejects on aivan huikea elokuva ja yksi suosikeista, ellei jopa SE suosikki viime vuosikymmenen kauhuista. Sinäänsä Zombien leffoista vain Halloween remakesta ja etenkään sen jatko-osasta en pahemmin välittänyt. Ne olivatkin suuresti studion pakottamia leffoja. Kuitenkin nyt Zombie sai tehdä taas mitä itse halusi, joten hän teki okkultismi/satanismi elokuvan The Lords of Salem. Olen aina innoissani tämän genren tuotoksista. Etenkin vanhat mm. Vincent Price tai Christopher Leen tähdittämät pätkät ovat täyttä parhautta. Mukavaa olikin että Zombie on selvästi ottanut mallia vanhoista genren elokuvista, eikä uusista. Esim. Rosemary's Babyyn ei ole hankala yhdistää tiettyjä juonen piirteitä. 

Ennen katselua olin kuullut tästä elokuvasta täysin vaihtelevia kommentteja. Osa tästä on pitänyt, osa vihannut. Sanonkin tähän heti, tämä elokuva ei ole todellakaan täydellinen. Ihan mukava "throwback" vanhoihin hyviin aikoihin, mutta ei kuitenkaan onnistu ihan kaikessa ongelmitta. Elokuvan isoin ongelma on rytmitys, tietyt osat ovat ihan sekaisin ja välillä on vaikea pysyä edes kärryllä siitä mitä tapahtuu. Elokuva kuitenkin saa minulta anteeksi näitä vikoja tyylillään ja tunnelmallaan. Välillä meininki (etenkin fläsäreissä 1600-luvulle) on juuri semmoista mitä tämmöiseltä elokuvalta haluaa. Alastomat noidat palvoo Saatanaa ja sylkevät vauvan päälle. Pitääkö sanoa muuta. Välillä elokuva on oikeasti jopa kaunis ja Zombie leikittelee väreillä todella onnistuneesti. Hienoa on myös se että Hatchetin tapaan, kaikki tehosteet on tehty ilman tietokonetta. 

Elokuva on myös välillä todella hauska, en tiedä pitäisikö sen olla, mutta parissa kohdassa sai kunnolla hajoilla. Osittain tämä johtui ruudulla tapahtuvista absurdeista asioista, sekä siitä miten näytteliät reakoivat asioihin. En ole tsekannut haastiksia tai mitään, mutta en ihmettele jos tietyt jutut on tahallisesti hieman "camp" tavalla hauskoja, Zombie kun on tehnyt tätä jokaisessa aiemmassakin elokuvassaan. Minä kuitenkin nautiskelin tätä elokuvaa katsellessa alusta loppuun. Se ei ole mitenkään edes kovin erikoinen teos, mutta kyllä tämän joskus uudelleenkin katsoisi. Kynttilät palamaan, viiniä lasiin, Satanic Bible kouraan ja leffa pyörimään.

Paskan turahdus

Hoijoi! Tovi on ehtinyt vierähtää viime kirjoituksesta. Yhtä jos toista menoa on näin kesäsin, joten koneellakaan ei ehdi ihan yhtä paljoa istuskella. Tuossa alkuviikosta palasin Helsingistä, viime viikonloppuna kun piti Tuskaa käydä juhlimassa. Viime vuonna jäi tuskailut välistä mutta tänä vuonna (minulle viidennen kerran) piti lähtä pitkätukkia ja muita kamalia ihmisiä katsomaan. Isoin ja aivan helposti se tärkein syy lähdölle oli tietenkin King Diamond.

Miehen tuotantoa olen fanittanut jo monet vuodet, mutta kertaakaan ei ole osunut mahdollisuutta nähdä herraa livenä. Tietenkin isoin syy tähän on ollut viime vuosien leikkaukset ja muut ikävät jutut. Mutta nyt Kunkku oli kovassa vedossa, keikka oli ehkä jopa parempi kuin mitä odotin. Korkealta lähti vokaalit kuin pitääkin, koko Tuskan hienoin show ja selvästikkin bändikin oli keikasta innoissaan. Katsomo oli täysin liekeissä, viimeksi Helsingin EyeHateGodin keikalla olen nähnyt yhtä innoissaan olevaa porukkaa. Hienona yllätyksenä KD ei vetänyt mitään turvallista "festarikeikkaa" vaan veteli selvästi faneille suunnatun setin. At The Graves ja Black Horsemen tyylisiä biisejä en olettanut näkeväni, kiitos niiden pitkähkön keston. Mutta sieltä ne tuli, ja hyvä niin. Kyseessä yhdet yhtyeen parhaat kappaleet. Ainoa miinus jos pitää sanoa niin se oli se, ettei tätä hupia kestänyt vielä pitempään.

 

Vaikka KD oli minulle SE juttu tänä vuonna, niin kyllä tuolla muutakin odotettua oli. Ensimmäisenä päivänä tuli myös Torture Killer ja Bolt Thrower tsekattua ja kumpikin vetivät todella tiukat setit. TK:ta en nykyisellä laulajalla ollut aiemmin nähnyt ja kuten olin kuullutkin, oli setti helvetin hyvää. BT taas ei todellakaan minulle ollut niin iso juttu kuin mitä monille näytti olevan. Ihan mukavaa kamaa levyltä mutta omaan makuun monia kovempiakin. Livenä jätkät kuitenkin olivat todella hyvässä vedossa, juuri täydellistä musiikkia ottaa vähän kuppia ja tsekata kun pitit pyörii.

Lauantaina oli sitten se minulle toiseksi odotetuin bändi. Urfaust. Hieman ihmetytti yhtyeen tuominen Tuskaan (enemmän Jalometalli tai Hammer tyylinen kun on) mutta selvästi ukot olivat mielissään tänne saapumisesta ja hyvin soittivatkin. Viina ja olut virtasi lavalla kun miehet koulivat kylmää tunnelmaansa katsomoon. Jälleen ainoa huono asia tässä keikassa oli sen pituus. Noin tunnin setti ei ole mitenkään riittävästi tätä tavaraa. Mielellään toisen tunnin olisin katsonut miesten menoa.

 

Muuta tarjontaa jotka tsekkasin tänä vuonna oli mm. Kreator, Testament ja Deatchain. Jokainen nuista on tullut jo useasti katseltua ja ainoastaan Deathchain oli pettymys. Vetivät vain uusia biisejä (minulle tuttuja vain ekat levyt) ja näin meno ei ollut lähelläkään esim 2006 keikkoja jolloin pitit pyöri ja ihmiset olivat täysiä mukana. Lepakkomiehessä myös tuli käytyä perjantaina ja lauantaina jatkoilemassa. Perjantaina oli tarjolla mainiota doomia Horse Latitudesin tarjoamana ja lauantaina vanhan ajan metallia mm. Rangerin tarjoamana. Kumpanakin iltana oli kovat meiningit sekä oululainen jaksaa aina ihmetellä huomattavasti halvempia juomien hintoja.

Mahdollisesti ensi vuonnakin eksyy Tuskaileen jos vain esiintyjät nappaavat. Tänä vuonnakin ilman Kunkkua en olisi varmaan lähtenyt. Ikävä on esim. 2008 Tuskaa jossa oli kokoajan kovia bändejä. Esim. GWAR voisi passata ihan mainiosti päälavalle vetämään showta, silloin olisi oma lähtö taattuna.

Goslingia ja pahaa oloa.

 

Viime lauantaina kävin katsomassa itselle vuoden odotetuimman elokuvan, Nicolas Winding Refnin Only God Forgivesin. Elokuvasta huomasi jo heti alussa kuka on ollut tekijänä, siitä ihan huokuu Refningille tyypillistä tunnelmaa ja tyyliä. Luulin aluksi että pätkä olisi tyyliltään Driven tapainen (koska Ryan Gosling pääroolissa) mutta mukavana yllätyksenä se osottautui enemmän mm. Valhalla Risingin tyyliseksi taide/eksploitaatio pläjäykseksi. Elokuva on isolta osalta hyvin hiljainen, dialogia ei ole paljoa sekä muutenkin visuaalisesti kerrotaan tarinaa eikä sanoilla. Välillä elokuvana meni ehkäpä jo hieman tekotaiteellisen puolelle, mutta mitään Terrence Malickin tasoista tavaraa ei onneksi tästä sentään löydy.

Only God Forgives onkin omasta mielestä hieno sekoitus b-luokan eksploitaatiota sekä taide-elokuvaa. Minä nautin jostain ihmeellisestä syystä feel bad-elokuvista ja omasta mielestä se menisi hyvinkin siihen kategoriaan. Koko ajan on hyvin painostava ja likainen tunnelma, tämä johtuu isolta osalta hienosti valituista musiikeista ja näyttelijöiden (etenkin Goslingin) roolisuorituksista. Myös kankaalla tapahtuu välillä asioita joita ei monesti näe elokuvissa. Hieman tuli minulle yllätyksenä ihmisten reaktiot elokuvaa kohden, niin kriitikot kuin monet katsojat eivät ole tästä pitäneet. Tietenkin iso ongelma näyttää olleen monille juuri brutaalit ja suorastaan sairaat kohtaukset. Omaan makuun nähtynä elokuva oli kuitenkin erittäin osuva. Tähän mennessä vuoden paras elokuva ja varmana yksi koko vuoden suosikeista. Suosittelen katsomaan ihan teatterissa asti, ei tämmöisiä elokuvia (etenkään Suomessa) näytetä usein.

Eilen päätin katsoa toisen Ryan Gosling elokuvan, joka myös julkaistiin tänä vuonna. Kyseisen herran tekemisiä olen seurannut melko tarkasti Driven jälkeen, jossa hän iski minuun todella kovaa. Tuon jälkeen olenkin katsonut huomattavan osan hänen tähdittämistä elokuvistaan, jopa niitä romanttisia komedia/draamoja. Nyt kuitenkin katsoin The Place Beyond the Pinesin, joka minun oli tarkoituksena käydä katsomassa teatterissa saakka, mutta aina oli joitain muita suunnitelmia. Trailerin olin tästä vain nähnyt ja siitä sai Only God Forgivesin tapaan paljon Drive tyylisiä fiiliksiä. Mutta jälleen elokuva yllätti minut ja sainkin jotain ihan muuta. Ensimmäiset 50min ovat kyllä hieman samanlaista kuin Drive mutta elokuva jatkuu sen jälkeen vielä 1.5h, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä jos toista.

Gosling näyttelee moottoripyöräilijää joka alkaa ryöstelemään. Tietenkin asiat yhdessä vaiheessa kusee ja tämän jälkeen elokuva muuttu äksönistä draamaksi jossa selvitellään alun jälkeisiä tapahtumia. Ainoa suurempi heikkous pätkässä oli sen pituus, melkein 2.5h on aika paljon tämmöiseltä elokuvalta, mutta ei sitä katsellessa tylsää ollut. Pituuden voi kuitenkin antaa osittain anteeksi, koska tavallaan tuossa on kolme selvää omaa tarinaa jotka lopuksi linkittyvät yhteen. Goslingin lisäksi Bradley Cooper vetää hyvän roolin, eikä jälleen voi kuin ihmetellä miksi hän tekee välillä todella paskoja rooleja mm. komedioissa kuten The Hangover (vastaus: raha). Jos siis hieman toisenlainen rikosdraama kuulostaa hyvältä, niin tässä on elokuva sinulle.

 

Only God Forgivesista kertoessa mainitsin että feel bad-elokuvat maistuvat minulle. Tuon Winding Refningin uusimman lisäksi katselin pari muutakin ajoittain epämielyttävää elokuvaa. Ensimmäisenä 1980 julkaistun Maniac elokuvan remaken. Odotukset tätä kohtaan olivat mitättömät. Kuten pari blogausta aiemmin kerroin, en pidä monestakaan kauhu-remakesta. Onneksi tämä elokuva olikin vallan mainio. Ohjaaja Franck Khalfoun oli ottanut sinäänsä vain alkuperäisen juonen tärkeimmät osat ja muuten tehnyt aivan omanlaisen elokuvan. 

Elokuva on ainakin 90% ajasta kuvattu Frodon silmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään heiluvaa, päänsärkyjä aiheuttavaa kameraa vaan kaikki on tehty yllättävän hillitysti tyylillä. Elijah Wood on todella hyvä valinta tähän sairaaseen rooliin. Monet hänen monologit nukkejen tai kuolleiden naisten kanssa ovat (hyvällä tavalla) epämiellyttävää katseltavaa. Wood on onnistuneesti saanut samaa tunnelmaa hahmoon mitä Joe Spinellillä oli alkuperäisessä roolissaan, mutta myös tuo siihen paljon omaa. Tehosteet ovat moderniksi elokuvaksi erittäin hyvät (tietokoneella ei todellakaan ole kaikkea tehty) vaikka Tom Savinin tehosteiden tasolle ei päästä. Elokuva ei todellakaan ole täydellinen, mutta se jätti hyvän mielen. Toivoa on vielä moderneilla kauhuelokuvilla, vaikka olisi remake.

Maniacin jälkeen tsekkasin jo hyvän aikaa odotelleen Excisionin. Kyseessä on hyvin kummallinen ja ajoittain sairas elokuva. Päähenkilö on high schoolissa oleva tyttö, joka fantasioi kuolleiden kanssa panemisesta ja muusta tuon ikäiselle normaaleista jutuista. Pääroolissa oleva AnnaLynne McCord näyttelee kerrassaan epämiellyttävää henkilöä jonka tekemiset kuitenkin jaksavat kannatella elokuvaa hyvin. Leffa tasapainottelee hienosti genrejen rajoilla, välillä löytyy selvää kauhua mutta myös komediaa on mukana runsaasti. Tämä aiheuttaakin ihmeellisiä tunteita kun hetkessä voi tunnelma muuttua totaalisesti.

Tiesin ennen katselua että jotain kummallista on luvassa ja olin oikeassa. Tätä elokuvaa on hyvin vaikea suositella melkein kenellekkään. Ainoa yleisö on varmaan minunlaiset kummajaiset jotka nauttivat (hyvän maun) rajoja rikkovista elokuvista.

Excision traikku

IMDb ja Marvel-elokuvat

Minulla tuli tuossa alkuviikosta täyteen vuosi siitä kun tein profiilin IMDb-sivustolle. Olen kyseistä nettisivua käyttänyt jo useiden vuosien ajan, mutta vasta tuolloin tuli mieleen tehdä oma tili sinne, jotta voisin arvostella elokuvia ja sen sellaista kivaa. Ajattelinkin laittaa nyt tylsää statistiikkaa siitä mitä olen kyseisen 12kk aikana töllännyt. Pisteytin ainoastaan elokuvia jotka olin kokonaan nähnyt, sekä en alkanut esim. vanhoja suosikkeja automaattisesti arvostelemaan vanhasta muistista. Huomasinkin joitain vanhoja suosikkeja katsellessa että osa oli kestänyt huonommin aikaa kuin toiset, tämän takia juurikin tuoreesta muistista vain laitoin pojoja.

10 pistettä: 2 elokuvaa (The Evil Dead & Commando)
9 pistettä: 31 elokuvaa
8 pistettä: 94 elokuvaa
7 pistettä: 123 elokuvaa
6 pistettä: 64 elokuvaa
5 pistettä: 29 elokuvaa
4 pistettä: 14 elokuvaa
3 pistettä: 5 elokuvaa
2 pistettä: 2 elokuvaa
1 piste: 1 elokuva (Dragon Wars: D-War)

Yhteensä: 365 katsottua elokuvaa.

Eli noin leffa päivässä olen töllötellyt. Tietenkin on välillä ollut isojakin välejä etten ole yhtään katsonut, mutta vaikkapa rapulapäivänä voi 4-5 leffaa katsoa ongelmitta. Tässä linkkiä jossa näkyy pätkät jos tahtoo tarkemmin tsekata, minun antamat pisteet näkyy kai vain käyttäjille. Jos nuita IMDb:n laittamia genrejaottelua uskoo niin huomattava osa on ollut action ja kauhuelokuvia, mutta jopa musikaaleja ja "family" elokuvia on mahtunut hyvin mukaan.

Kuten ehkäpä huomaatte niin en kovin helposti anna täysin huonoja taikka hyviä pisteitä. Huonoja tietenkin voisin antaa jos vain jaksaisin kiduttaa itseä katsomalla kaikki Scary Moviet ja muut ulosteläjät, mutta vuoden sisällä osui ainoastaan yksi totaalisen paska teos ja se oli tuo D-War. Kyseessä on Etelä-Korean kallein elokuva ikinä, ja tässä näki ettei raha meinaa laatua. Kaikki mahdollinen oli kustu totaalisesti, niin näyttely kuin ohjaus. Veljen kanssa tämä katseltiin kun sattumalta telkkarista tuli, eikä kumpikaan voinut uskoa mitä silmät näki. Paljon sanoo jo pelkästään se että elokuvan paras kohtaus on alla olevassa videossa, en tiedä mikä tuossa sai vain meidät nauramaan aivan tolkuttomasti sen tylsyyden keskellä. Selvästi myös muut katsojat ovat olleet samaa mieltä. Jos tuosta ette jo usko leffan huonoutta niin sanon vain että annoin esim. viimeiselle Twilightille ja Birdemic 2:lle enemmän pojoja kuin tälle. Kyllä, kyseessä on niin paska teos.

Yksi ensimmäisistä elokuvista jonka vuosi sitten pisteytin oli Marvelin The Avengers, hassua että viimeisin elokuva jonka olen katsonut oli Iron Man 3, jonka maanantaina käväsin tsekkaamassa. Tämän huikean aasinsillan kautta pääsenkin aiheeseen: Marvel elokuvat. Olen nähnyt melkein jokaisen Bladen jälkeen julkaistun Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvan. Sinäänsä kummallista koska minä en ole todellakaan mikään suuri sarjakuvien ystävä. Marvelin tuotoksista vain X-meniä ja Spider-mania seurasin lapsena joko tv-sarjana tai luin sarjakuvia. Jokaisen Sam Raimin Spider-manin kävin kyllä katsomassa elokuvissa saakka, Batmanin lisäksi kun juuri Hämis on se suosikki aina ollut. Valitettavasti sarjan kolmas elokuva oli melkoisen kökkö kuten myös X-Men trilogian päätös. Nuihin aikoihin ylipäätään sarjakuva elokuvien laatu oli mennyt aivan paskaksi. Kaukana oli Bladen, Punisherin ja aiemmin mainittujen sarjojen ekojen osien laadukas viihde. Christopher Nolan tietenkin samoihin aikoihin toi uskoa DC comicsin tuotoksiin hyvillä Batman elokuvillaan, Marvel tuntui vain tuottavan paskaa: Ghost Rider ja Fantastic Four elokuvat hyvinä esimerkkeinä.

Tämän takia en ollut yhtään innostunut kuullessani Iron Man elokuvasta, kyseinen sankari ei ollut kovin tuttu ja usko Marvelin leffoihin oli aivan maassa omalta osalta. Yllätyksekseni kuitenkin juuri kyseinen elokuva osottautui vielä tähänkin mennessä parhaaksi Marvelin tuottamaksi sarjisleffaksi. Robert Downey Jr. veti helvetin hyvän roolin joka kannattelee sarjaa vielä kolmannessakin osassa. Iron Man 2 oli melko turha muttei kuitenkaan huono äksönipläjäys, uusin kolmonen oli varmaa viihdettä ja hyvin vahvisti Tony Starkkia hahmona.

Laadun nouseminen näkyi heti lipputuloissa ja tämän takia uusia sarjisleffoja alkoikin tulla jopa monta vuodessa. Valitettavasti Thor, Captain America ja uusin Spider-Man eivät minua pahemmin sytyttäneet. Uuden Hämiksen suurin vika oli se että kyseessä oli jälleen syntytarina, eiköhän kaikki jo tiedä miten Peteristä tulee supersankari? Jatko-osa kuitenkin kiinnostaa, jospa viimeinkin viholliseksi laitettaisiin esim. Venom, Carnage tai Morbius. Tietenkin Venom oli Raimin kolmannessa mutta aivan selvästi väkisin tungettuna, pääviholliseksi seuraavaan niin minä olen iloinen.

Mysterio tai Vulture myös kelpaisi...

The Avengers oli minulle pienoinen yllätys alkuperäisen Iron Manin tapaan. Pahemmin en odotuksia laittanut pätkälle, kiitos sitä aiemmin tulleiden parin fiaskon takia. Kuitenkin kyseessä oli hauska ja melkeinpä täydellinen "kesäleffa" jonkalaisia nämä kaikki sarjisleffat ovatkin. Ei mitään kovin diippiä juonta, vaan viihdyttävää katseltavaa jossa fanipojat saavat kirkua kun suosikki sankarit laittavat vihollisia matalaksi. Minun ja varmaan monen muunkin suosikki kohtaukset olivat juurikin sankarien väliset mittelöt ja keskustelut. Kukapa ei haluisi Thorin ja Hulkin tappalevan keskenään?

Vielä loppuun pakko kehua X-Men: First Classiä joka ei pelkästään ole paras X-Men elokuva, se on myös paras "origin story". Melkoisen huonon X-Men Origins: Wolverinen jälkeen tuntui raikkaalta nähdä laadukasta Ryhmä-X mätkettä. Kuitenkaan Marvel ei tunnu oppineen tästä, vaan kohta saa ensi-illan uusi Wolverine elokuva joka ei ainakaan minua kiinnosta tippaakaan.

Ps. Laskin tuossa että olen 12kk aikana katsonut 11 Steven Seagal elokuvaa. Ou jeah.