Goslingia ja pahaa oloa.

 

Viime lauantaina kävin katsomassa itselle vuoden odotetuimman elokuvan, Nicolas Winding Refnin Only God Forgivesin. Elokuvasta huomasi jo heti alussa kuka on ollut tekijänä, siitä ihan huokuu Refningille tyypillistä tunnelmaa ja tyyliä. Luulin aluksi että pätkä olisi tyyliltään Driven tapainen (koska Ryan Gosling pääroolissa) mutta mukavana yllätyksenä se osottautui enemmän mm. Valhalla Risingin tyyliseksi taide/eksploitaatio pläjäykseksi. Elokuva on isolta osalta hyvin hiljainen, dialogia ei ole paljoa sekä muutenkin visuaalisesti kerrotaan tarinaa eikä sanoilla. Välillä elokuvana meni ehkäpä jo hieman tekotaiteellisen puolelle, mutta mitään Terrence Malickin tasoista tavaraa ei onneksi tästä sentään löydy.

Only God Forgives onkin omasta mielestä hieno sekoitus b-luokan eksploitaatiota sekä taide-elokuvaa. Minä nautin jostain ihmeellisestä syystä feel bad-elokuvista ja omasta mielestä se menisi hyvinkin siihen kategoriaan. Koko ajan on hyvin painostava ja likainen tunnelma, tämä johtuu isolta osalta hienosti valituista musiikeista ja näyttelijöiden (etenkin Goslingin) roolisuorituksista. Myös kankaalla tapahtuu välillä asioita joita ei monesti näe elokuvissa. Hieman tuli minulle yllätyksenä ihmisten reaktiot elokuvaa kohden, niin kriitikot kuin monet katsojat eivät ole tästä pitäneet. Tietenkin iso ongelma näyttää olleen monille juuri brutaalit ja suorastaan sairaat kohtaukset. Omaan makuun nähtynä elokuva oli kuitenkin erittäin osuva. Tähän mennessä vuoden paras elokuva ja varmana yksi koko vuoden suosikeista. Suosittelen katsomaan ihan teatterissa asti, ei tämmöisiä elokuvia (etenkään Suomessa) näytetä usein.

Eilen päätin katsoa toisen Ryan Gosling elokuvan, joka myös julkaistiin tänä vuonna. Kyseisen herran tekemisiä olen seurannut melko tarkasti Driven jälkeen, jossa hän iski minuun todella kovaa. Tuon jälkeen olenkin katsonut huomattavan osan hänen tähdittämistä elokuvistaan, jopa niitä romanttisia komedia/draamoja. Nyt kuitenkin katsoin The Place Beyond the Pinesin, joka minun oli tarkoituksena käydä katsomassa teatterissa saakka, mutta aina oli joitain muita suunnitelmia. Trailerin olin tästä vain nähnyt ja siitä sai Only God Forgivesin tapaan paljon Drive tyylisiä fiiliksiä. Mutta jälleen elokuva yllätti minut ja sainkin jotain ihan muuta. Ensimmäiset 50min ovat kyllä hieman samanlaista kuin Drive mutta elokuva jatkuu sen jälkeen vielä 1.5h, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä jos toista.

Gosling näyttelee moottoripyöräilijää joka alkaa ryöstelemään. Tietenkin asiat yhdessä vaiheessa kusee ja tämän jälkeen elokuva muuttu äksönistä draamaksi jossa selvitellään alun jälkeisiä tapahtumia. Ainoa suurempi heikkous pätkässä oli sen pituus, melkein 2.5h on aika paljon tämmöiseltä elokuvalta, mutta ei sitä katsellessa tylsää ollut. Pituuden voi kuitenkin antaa osittain anteeksi, koska tavallaan tuossa on kolme selvää omaa tarinaa jotka lopuksi linkittyvät yhteen. Goslingin lisäksi Bradley Cooper vetää hyvän roolin, eikä jälleen voi kuin ihmetellä miksi hän tekee välillä todella paskoja rooleja mm. komedioissa kuten The Hangover (vastaus: raha). Jos siis hieman toisenlainen rikosdraama kuulostaa hyvältä, niin tässä on elokuva sinulle.

 

Only God Forgivesista kertoessa mainitsin että feel bad-elokuvat maistuvat minulle. Tuon Winding Refningin uusimman lisäksi katselin pari muutakin ajoittain epämielyttävää elokuvaa. Ensimmäisenä 1980 julkaistun Maniac elokuvan remaken. Odotukset tätä kohtaan olivat mitättömät. Kuten pari blogausta aiemmin kerroin, en pidä monestakaan kauhu-remakesta. Onneksi tämä elokuva olikin vallan mainio. Ohjaaja Franck Khalfoun oli ottanut sinäänsä vain alkuperäisen juonen tärkeimmät osat ja muuten tehnyt aivan omanlaisen elokuvan. 

Elokuva on ainakin 90% ajasta kuvattu Frodon silmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään heiluvaa, päänsärkyjä aiheuttavaa kameraa vaan kaikki on tehty yllättävän hillitysti tyylillä. Elijah Wood on todella hyvä valinta tähän sairaaseen rooliin. Monet hänen monologit nukkejen tai kuolleiden naisten kanssa ovat (hyvällä tavalla) epämiellyttävää katseltavaa. Wood on onnistuneesti saanut samaa tunnelmaa hahmoon mitä Joe Spinellillä oli alkuperäisessä roolissaan, mutta myös tuo siihen paljon omaa. Tehosteet ovat moderniksi elokuvaksi erittäin hyvät (tietokoneella ei todellakaan ole kaikkea tehty) vaikka Tom Savinin tehosteiden tasolle ei päästä. Elokuva ei todellakaan ole täydellinen, mutta se jätti hyvän mielen. Toivoa on vielä moderneilla kauhuelokuvilla, vaikka olisi remake.

Maniacin jälkeen tsekkasin jo hyvän aikaa odotelleen Excisionin. Kyseessä on hyvin kummallinen ja ajoittain sairas elokuva. Päähenkilö on high schoolissa oleva tyttö, joka fantasioi kuolleiden kanssa panemisesta ja muusta tuon ikäiselle normaaleista jutuista. Pääroolissa oleva AnnaLynne McCord näyttelee kerrassaan epämiellyttävää henkilöä jonka tekemiset kuitenkin jaksavat kannatella elokuvaa hyvin. Leffa tasapainottelee hienosti genrejen rajoilla, välillä löytyy selvää kauhua mutta myös komediaa on mukana runsaasti. Tämä aiheuttaakin ihmeellisiä tunteita kun hetkessä voi tunnelma muuttua totaalisesti.

Tiesin ennen katselua että jotain kummallista on luvassa ja olin oikeassa. Tätä elokuvaa on hyvin vaikea suositella melkein kenellekkään. Ainoa yleisö on varmaan minunlaiset kummajaiset jotka nauttivat (hyvän maun) rajoja rikkovista elokuvista.

Excision traikku