Zombeja ja demoneita

Tässä viimeisen kahden viikon aikana olen viettänyt melkoisesti aikaa elävien kuolleiden sekä demonien seassa. Puhun siis videopeleistä enkä elämästäni Oulun kauniissa kaupungissa. Eli mitä ja millä olen pelaillut viimeksi:

DmC: Devil May Cry (2013)

Emoilua ja mäiskettä. Tuossa olisi tämä peli tiivistettynä. DmC: Devil May Cry on jo yli 10 vuotta pyörineen sarjan uusin osa sekä samalla rebootti. Sanon heti tähän alkuun, aiemmat osat eivät ole minulle kovin tuttuja. DmC 1-3 osia olen tesmaillut kaverien luona mutta yhtäkään niistä en ole läpäissyt. Minua ei siis haitannut monien "fanien" suu vaahdossa huutamat vääryydet hahmoihin ja juoneen liittyen. Ne oli muuten vaan paskaa minunkin mielestä.

Mutta kukapa juonesta välittää kun kyseessä on nopeaa ja hienoa mätkintää sisältävä peli. Pelasin pelin PS3 konsolillani (kiitos PSN+) joten peli ei ehkä ole yhtä näyttävä kuin esim. PC versio mutta perkele, tämä on nätti peli. Etenkin toiminnan sulavuus ja efektimyrskyt saivat aikaan hymyn huulille. Hyvin on revitty tehoja jo hyvin vanhasta raudasta. Grafiikkoja tärkeämpää tämmöisessä hack 'n' slash pelissä on kuitenkin pelattavuus sekä sulavuus ja niissä ei ole minun mielestäni moitittavaa. Mitään kummempaa lagailua ei tullut vastaan sekä combottelu onnistui kuin tanssi. Etenkin iskujen määrä ja aseiden välillä vaihtelun helppous ovat suuret plussat.

Taistelu ja ulkoasu ovat siis kovaa kamaa. Miten sitten muuten? Juoni on kuten alussa sanoin isolta osalta täyttä kuraa ja täysin arvattava. Hahmot ovat tylsiä ja unohdettavia, en enään edes muista kuin parin päähenkilön nimen vaikka läpäisystä on vasta viikko. Toisen miinuksen pelille annan sen liiallisesta tasohyppelyyn painottamisesta. Melkein kokoajan joutuu hyppimään ja liitelemään pienien alustojen välillä ja se tylsistytti minua. Älyän että vaihtelun vuoksi tuota oli laitettu mutta hieman vähemmän hyppelyä ensi kerralla, kiitos.

Musiikista ja äänimaailmasta annan taas suuret plussat. Taistelujen aikana pauhaa menevät biisit jotka sopivat hyvin tunnelmaan. Tuollaista musiikkia en pahemmin muuten kuuntele mutta tähän tuo elektroninen mäiske sopi täydellisesti. Myös demonien örinät ja etenkin eräässä pomotaistelussa olleet kohinat olivat huikeaa kamaa.

Kaikkiaan DmC: Devil May Cry (aivan älyttömän tyhmä nimi) oli minulle positiivinen yllätys. Sarjaan uutena tulokkaana tämä tuntui mainiolta osalta hypätä messiin ja kyllä nyt löytyisi innostusta pelailla nuo aiemmatkin osat läpi. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, jospa juoni olisi tuolloin parempi. 8/10

Dead Island: Riptide (2013)

Pari vuotta sitten pelailin alkuperäisen Dead Islandin läpi. Mukavat 15h siinä vierähti kun yhteispelinä sen veteli Steamissa. Yksin sitä ei jaksanut sekuntiakaan. Nyt kun Humble Storesta tämä pari vuotta myöhemmin tullut Dead Island (1.5) Riptide lähti viidellä eurolla niin ajateltiin kaverin kanssa että olisi kai aika palata lämpimiin maisemiin paloittelemaan zombeja.

Kuten jo äsken nakkasin niin tätä peliä voisi helposti sanoa Dead Islandin 1.5 versioksi. Peli on isolta osalta sitä samaa mitä alkuperäinen mutta kaikkea on hieman lisää. Yksi uusi pelihahmo (jota en tietenkään testannut), kaikenlaisia aseita lisää (etenkin tuliaseita) sekä jokunen uusi hassu zombi. Kaippa tuo tarinakin oli uusi mutta kun se on laadultaan aivan järetöntä kuraa niin hankala on huomata eroa. Onneksi dialogi sentään välillä naurattaa älyttömyydellään, meno on kuin suoraan halvimmista 1970-80 lukujen kauhuelokuvista.

Joku voi tässä vaiheessa miettiä että miksi edes ostin tämän pelin? Koska se on perkeleen hauska yhteispelinä. Kaverin kanssa on mukava turista Skypessa paskaa samalla kun muussaa elävien kuolleiden päitä tohjoksi. Pelin ajoittaiset bugit sekä älyttömät fysiikat voisivat vituttaa yksinpelissä mutta co-opissa ne vain naurattavat.

Dead Island-sarja on monella tavalla viallinen. Aiemmin mainitut tekniset viat sekä juoni ovat minulle suurimmat miinukset. Sarja tekee kuitenkin pari asiaa aivan loistavasti. Iso plussa tulee oman hahmon mukaan skaalautuvista vihollisista. Tällöin ei ole väliä vaikka yhteispelissä jokainen hahmo olisi tasoltaan aivan toisista laidoista. Viholliset ovat näin aina sopivan haastavia jokaiselle. Etenkin Borderlands saisi ottaa tästä mallia, siinä kun viholliset skaalautuvat moninpelissä aina vain pääpelaajan mukaan.

Enpä tiedä mitä muuta tästä enään sanoisi. Mainio yhteispeli, paska yksinpeli. Peliä saa nykyään monestakin paikasta hyvin halvalla joten jos vain kaveri löytyy jolle tämmöinen peli myös maistuisi niin tässä olisi hyvä co-op peli. Meillä kesti tarinan läpäisyssä reilut 10 tuntia, tähän sisältyy myös iso osa sivutehtävistä. Pituudeltaan siis hieman lyhyempi kuin aiempi osa. Mutta jos näiden kahden pelin välillä pitäisi valita niin Riptide vie voiton. 7/10

Netflix suosituksia osa 5

The House of the Devil (2009)
Illat alkavat jo pimenemään joten on hyvä aika katsella hieman kauhua. The House of the Devil on ohjaaja Ti Westin ehkäpä paras tuotos tähän mennessä. 1970-80 lukujen hengessä tehty satanistielokuva on herkkua genreen vasta tutustuville kuin myös vanhojen klassikoiden (mm. Rosemary's Baby, The Omen) faneille.

Ti West onnistui luomaan elokuvasta loistavasti "vanhan" tuntuisen kaikin mahdollisin tavoin, toisin kuin Tarantino/Rodriguez heidän "Grindhouse" tuplassaan. Elokuva on kuvattu vanhalla kalustolla, asusteet ja maailma näyttää kuin suoraan 1980-luvulta repäistyltä sekä musiikkivalinnat osuivat aivan nappiin. Jos en paria näyttelijää tästä tunnistaisi niin hyvinkin voisin luulla tämän olevan vähintään 20 vuotta vanha elokuva.

Mitään en suuremmin tahdo spoilata mutta jottei tämä teksti menisi pelkäksi kehumiseksi niin pakko on mainita suurimmasta viasta. Elokuvan loppu on pienoinen pettymys, syy tähän on loistava tunnelma ja koko elokuvan ajan oleva tunne että kohta räjähtää. Kyllä siellä lopussa herkkuakin oli mutta pakolla se jätti pienoisen "siinäkö se oli" fiiliksen.

Tuosta pienestä pettymyksestä huolimatta on kyseessä yksi parhaista kauhuista vähintään viimeisen 5 vuoden ajalta. Sääli ettei ohjaaja/käsikirjoittaja West ole onnistunut ennen tai tämän jälkeen tekemään näin hyvää leffaa. Suosittelen kuitenkin myös hänen pari vuotta uudempaa The Innkeepers pätkää, ei mitenkään näin hyvä mutta aivan kelpo kummittelu. 8/10

Ichi the Killer (2001)

Tämä elokuva on hyvin erikoinen. Se samalla saa katsojan nauramaan, kiemurtelemaan paikallaan sekä miettimään että mitä helvettiä minä edes katson?! Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä että elokuva tulee japanista ja pohjautuu mangaan. Tämä Takashi Miiken ohjaama elokuva on kerännyt ympärilleen vankan kulttisuosion, enkä ihmettele miksi. Kyseessä on samalla todella loistava mutta myös typerä elokuva.

Elokuva pyörii (yllätys yllätys) Ichi nimisen tappajan ja Yakuzan ympärillä. Sekaan nakataan myös yksi jos toinen alamaailman sankaria niin johan on soppa valmis. Lyhyesti sanottuna: ihmisiä kuolee. Paljon.

Näyttelijät ovat hyviä, tehosteet ovat isolta osalta hienoja (poikkeuksena pari hirveää CGI-kohtaa) ja meno on ajoittain niin järetöntä ettei voi kuin nauttia. Vaikka Ichin voisi helposti leimata vain yhdeksi gore-elokuvaksi monien joukossa niin sitä tämä ei ole. Hankala uskoa mutta tästä löytyy jopa syvyyttä ja taiteellisuutta jota uupuu yleensä genrensä tuotoksista.

Jos siis sairas väkivalta, raiskaus ja muut positiiviset asiat ovat lähellä sydäntä niin tässä olisi elokuva sinulle. 8/10

I Know That Voice (2013)

Jos mm. Paavo Pesusieni, Futurama, Batman ja Nolan North ovat tuttuja niin tässä olisi hyvä dokkari sinulle. I Know That Voice on John DiMaggion (mm. Futuraman Bender, Adventure Timen Jake ja Gears of War sarjan Marcus Fenix) ideasta lähtenyt dokumentti käsittelee ääninäyttelijöitä ja heidän ammattiaan. Katsoja siis viedään ohjelmien, elokuvien ja videopelien kulissien taakse.

Joskus viime vuonna tästä dokumentista ensimmäisen kerran kuulin ja heti odotin tätä innolla. Minua on jo kauan kiinnostanut tämä aihe ja youtubesta sekä muualta olenkin haastatteluja tsekkaillut. Dimaggio on kavereineen saanut kasaan melkoisen joukon suuria alan tähtiä. Mukana on mm. Kevin Conroy (Batman), Mark Hamill (Jokeri), Tom Kenny (Spongebob) sekä Nolan North (kaikki mahdolliset videopelit).

90 minuutin sisällä ehtii kameran edessä käydä kymmeniä tuttujen kasvoja ja ääniä. Sinäänsä jos jotain olisin toivonut niin juuri pituutta lisää. Oli mukavaa että videopelitkin oli otettu mukaan mutta pääasiassa aihe käydään melko nopeasti läpi. Tiedä sitten kuinka paljon löytyy pois leikattuja kohtauksia. Enpä pahemmin keksi muuta sanottavaa tästä, etenkin jos aihe kiinnostaa niin tässä olisi melkoista herkkua luvassa. 8/10