Kanojen potkimista, miekkoja ja magiaa.

Kevät on tunnetusti melko hiljaista aikaa uusien pelien suhteen. Tietenkin aina välillä jokunen suuri nimike tällöin tulee, mutta isot paukut säästetään suosiolla myöhemmäksi. Yleensä kevät meinaa minulle backlogin pienentämistä, etenkin aiemman vuoden ajan tai rahan takia välistä jääneiden pelien läpäisyä. Nytkin mm. AC4, Pokemon Y ja GoW: Judgement odottelevat peluuta. Miksi sitten nämä pelit ovat jääneet kesken? 2014 kevät kun on omissa kirjoissa lähtenyt käyntiin hiton hyvin, tai olen vain hommannut uusia julkaisuja aika tiuhaan.

Sinäänsä hassua että vuoden 2014 ensimmäinen ennakkotilaus itselle oli alkuperäisen Fablen remake. Sarjaa kohtaan on vuosien aikana muotoitunut minulla yhdenlainen rakkaus/viha-suhde. Alkuperäinen peli maistui aikoinaan hyvin, toinen osa kuuluu yhtien parhaiden 2000-luvun pelien joukkoon ja kolmonen oli melkoinen pettymys. Kaikista sarjan peleistä löytyy suuria vikoja, mutta ne jäävät hyvien puolien varjoon. Sarjan huumori on aina ollut se isoin plussa, se on ajoittain aivan yhtä loistavaa kuin monissa klassikko brittisarjoissa. Meininki on siis mustaa mustempaa, unohtamatta kuitenkin myös lapsellisia pelleilyjä.

Fable: The Lost Chapters versio tuli vuosia sitten pelailtua PC:llä, monesti on tehnyt mieli aloittaa teos alusta mutta peli ei valitettavasti toimi ongelmitta nykyajan koneilla. Innolla siis odottelin tätä remakea, vaikka samalla oli takaraivossa pelko että tykkäisinkö pelistä enään nykyään. Alkuperäisen pelin monet silloiset saavutukset kun nykyään ovat jopa vanhentuneita.

Sinäänsä siis voisin sanoa yllättyneeni positiivisesti. Peli oli vielä nykyäänkin kova, ei loistava mutta hyvää viihdettä. Pelattavuus on mukavasti muokattu enemmän Fable2&3 tyyliseksi, teknisesti peli on toimiva sekä graafinen päivityskään tehnyt pahaa. Peli näyttää joltain vuoden 2008 peliltä, silti huomattava parannus alkuperäiseen verrattuna. Harmillisesti välivideot ja pelissä käytävät keskustelut olivat jopa humoristisia käppäisyydessään. Aika tekee ihmeitä, en muista ensimmäisellä kerralla huomioineen esim kamalaa lip synciä.

Isoin oikea miinus pelissä on sen toiminta. Se on pitemmissä sessioissa tylsää ja itseään toistavaa. Etenkin pari areenataistelua olivat kerrassaan vittumaisia, spämmää siinä sitten äksää yli 30min putkeen. Hurraa. Mitä haastavuuteen tulee niin tämä tosiaan on sarjan vaikein peli, tämä ei kuitenkaan paljoa tarkoita. Jokunen ihan haastava tappelu löytyy mutta nekin menee hetkessä kunhan vain huomaa oikean taktiikan. Myös maailmassa matkustaminen on ajoittain rasittavaa puuhaa, mutta annan tämän anteeksi kiitos itse pohjateoksen iän.

Käsikirjoitus oli siis jälleen melkoisen iso kiinnostuksen ylläpitäjä. Päätarina oli  (kuten muistelinkin) hyvin perushuttua jos fantasia on edes jollain asteella tuttua kamaa. Sivutehtävät ja hahmot maailmassa ovat sitä parasta viihdettä. Kuitenkin huomasin nyt että Fable 2&3 sisälsivät paljon enemmän hauskoja tai edes muistettavia hahmoja/tarinoita.

Fable Anniversary oli kaiken valituksen jälkeen kuitenkin mainio peli jonka melkoisella innolla pelasin läpi. Maailmassa olisi vielä rutkasti tutkittavaa ja kerättävää mutta aika tai into ei itsellä niihin riitä. Melkein 25h Albionin satumaassa vietin tällä kertaa aikaa, tuossa siis pääjuoni ja iso osa sivutehtävistä. Muistelin sinäänsä pelin olleen paljon lyhyempi. Remakea on helppo suositella sarjan koville faneille, etenkin alkuperäisen pelin. Tämä on helposti se paras tapa pelata tämä mielipiteitä jakava klassikko. Uusille pelaajille kuitenkin tarjoisin aloitteluksi sitä sarjan parasta osaa, eli kakosta. Se on tasapainoisempi kokonaisuus, sekä nykyään sen saa ostettua parilla eurolla mistä vaan.

ps. Seuraavalla kerralla kerron mietteeni eräästä potkualoitetusta point & click pelistä....

Etsiviä ja politiikkaa

Tässä kuussa on tullut katseltua tv-sarjoja enemmän kuin tavallisesti. Tälle kiitos uudelle tarjonnalle aiemmasta suosikista sekä pari uutta sarjaa. Monissa paikoissa hehkutetaan sitä että tällä hetkellä tulee parasta tv:tä ikinä, osittain yhdyn tähän. Realitykuraa ja muuta paskaa tulee enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi vastapainona on jokunen huippusarja jotka varmana jäävät historiaan. HBO, kyseinen yhtiö on omaan silmään tarkoittanut laatua jo yli kymmenen vuoden ajan. Onko kyseessä sitten Sopranos, Wire vai Curb Your Enthusiasm, he osaavat hommansa. Monet heidän sarjoistaan olen katsonut kokonaan, eikä tulevaisuus näytä eriltä. Heidän uusin sarja True Detective kun voi hyvinkin olla yksi parhaista uusista sarjoista hyvään hetkeen.

Olin täysin myyty idealle jo ensimmäisellä kerralla tästä kuullessani. Matthew McConaughey ja Woody Harrelson salapoliiseina tutkimassa ihmeellisiä rituaalimurhia? Tänne heti, kiitos. Woody Harrelson on yksi niistä näyttelijöistä joita ei pahemmin tule faniteltua, mutta mies on melkein kaikessa aivan loistava.

       McConaughey on taas viime vuosina osottautunut jopa loistavaksi näyttelijäksi. Muistan kun vielä 10 vuotta sitten pidin miestä pääasiassa turhana näyttelijänä joka teki paskaa paskan jälkeen. Nyt mies ei ole ainoastaan ollut parissa viime vuosien parhaista leffoista pääroolissa (Dallas Byers Club, Killer Joe) mutta myös tv-sarjassa. Kaippa tämä todistaa se oikeita rooleja ottamalla voi ihmeitä tehdä uralleen.

Mutta itse sarjasta, se on helvetin hyvä. Tuo kylläkin taisi tulla selväksi jo aiemmin. Sarjasta tulee monesti mieleen enemmän elokuvat kuin tyypillinen tv. Kuvaus, ohjaus ja näyttely kun ovat tyypillistä sarjaa paljon parempaa. Käsikirjoitus on ollut hyvin fiksua ja kauhun kovana fanina en voi olla rakastamatta viittauksia kaikkeen härökauhuun/fiktioon. En voi suositella sarjaa enempää. 

Ainiin, jo pelkästään intro on parhautta. The Handsome Family mennyt tämän jälkeen kovaan kuunteluun.

Samoihin aikoihin hieman sattumalta aloin katselemaan toista etsivä-sarjaa. Kyseessä on älyttömänä kehuja saanut Sherlock.

Tämä brittien uusi versio vanhasta tutusta etsivästä on edennyt jo kolmanteen kauteen. Tietenkin jokainen kausi on pituudeltaan vain kolme 1.5h pituista jaksoa. Tykkään tästä brittien tyylistä jota ovat harrastaneet iät ajat, määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ennemmin vähän hyviä jaksoja kuin monta keskinkertaista. Jälleen on tämänkin sarjan budjetti aika korkea, ja se näkyy. Jokainen jakso on melkeinpä oma elokuvansa, yksi murha/rikos per jakso. Tietenkin taustalla on samalla menossa suurempi juonikuvio omine käänteineen.

Nyt kun kaikki kolme kautta olen katsellut niin jotenkin ymmärrän kaikki kehut ja hehkutukset. Sarja on todella hyvä, muttei täydellinen. Koko ensimmäinen kausi meni melkein itsellä totutella  koko sarjan muotoon. Samalla se koittaa olla niin hemmetin fiksu, mutta myös hauska. En tiedä totuinko tuohon toiseen kauteen mennessä vai tekivätkö käsikirjoittajat parempaa työtä siitä eteenpäin. Monet ns. hauskat tai ovelat jutut kun eivät alussa olleet... noh hyviä. Etenkin sen saman Sherlock "olen helvetin ovela" musan taustalla soittaminen aina kun päähenkilö jotain oivalsi tai vittuili jollekkin alkoi käydä vanhaksi jo ekassa jaksossa.

Hienoa nähdä Mark Gatiss (vasemmalla) taas loistosarjassa.

Tuo "vika" siis korjattiin omasta mielestä kun sarjaa katsoi pitempään. Toinen vika kuitenkin on pysynyt alusta loppuun. Katsoja on välillä fiksumpi tai edes tietää kuka vaarassa/tappaja ennemmin kuin itse super-nero Sherlock kavereineen. Tämä ei tapahtunut vain yhdesti, vaan useasti. Joka kaudessa on ainakin jakso jossa arvasin tärkeitä yksityiskohtia kauan ennen hahmoja. Tietenkin ohjelma on tahalleen rakennettu niin että se antaa kokoajan katsojillekkin vihjeitä ratkaisuun, se tämmöisissä on aina hauskaa kun koittaa itsekin rikosta selvittää. Noh, loppujen lopuksi ei suuri haitta. Sarja on tasapainoksi yllättänyt minut totaalisesti montakin kertaa, ollaan siis tasoissa.

Kovasta vuodatuksesta huolimatta, sarja on todellakin hyvä. Jos murhien ja muiden rikosten selvittäminen kiinnostaa, tässä on hemmetin hyvä vaihtoehto. Netflix tällä hetkellä striimaa kahta kauta, kohta varmaan kolmattakin. Sieltä vain tesmaukseen.

Kolmas sarja jota paljon olen paljon katsellut on House of Cards. Tuon huikean Netflixin tuottaman sarjan toinen kausi tuli ulos tässä kuussa. Ensimmäisen kauden katsoin viime kesänä parissa päivässä, kovasti koukutti ja niin teki toinenkin kausi. Monesti tykkään sarjoista joissa yhdellä jos toisella tavalla on politiikkaa, oliko kyseessä sitten The Wiren kieroilut vai Rooman. House of Cards alkaa jo olla lähellä Rooman parhautta, kolmas kausi jos jatkaa tätä mallia niin saman tason sarjasta on kyse.

HoC hienous ei ole vain käsikirjoituksessa joka on todella mestarillisesti tehty, myös näyttelijät ovat isossa osassa. Kevin Spacey on yksi Hollywoodin parhaista näyttelijöistä tällä hetkellä, olipa kyseessä American Beaty, L.A. Confidential tai The Usual Suspects, mies osaa hommansa. Tietenkin yhdessä jos toisessa ei niin hyvässä leffassa mieskin ollut mutta yleensä oman roolinsa vetää hyvin. HoC:n rooli ovelana, kusipää paskiaisena Frank Underwoodina on kui luotu hänelle. Jokainen hetki hänen ollessa ruudulla on todella hienoa katseltavaa. Tietenkin muutkin näyttelijät ovat myös hyviä, monet hieman pienemmissä rooleissa olevat näyttelijät ovat minullekkin uusia tuttavuuksia mutta silti tekevät hienoa työtä.

HoC toinen kausi oli ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, poikkeuksena vain se että tällä kertaa tuli jokunen aivan järettömän iso yllätys tai wtf hetki. Kolmatta kautta jäi odottamaan innolla ja mikä pahinta, sen ilmestymiseen kestää vuosi. Monille sarjan aihepiiri ehkei nappaa, kuitenkin suosittelen antamaan sarjalle mahdollisuuden. Vaikka sarja on pääasiassa politiikkaa ja päätösten takana olevaa selkäänpuukotusta, sitä draamaa myös löytyy. Myös monia nykyajan ongelmia käsitellään, ja kukapa tietää miten realistista ohjelman meininki oikeasti voikin olla? Ei muuta kuin Netflix päälle ja katseluun.