Tuossa viime viikolla pelasin yhden tähän asti vuoden parhaista peleistä, Brothers: A Tale of Two Sonsin. Kyseessä on ruotsalaisen Starbreeze Studiosin uusin peli, aiemmin studio oli minulle tuttu loistavista Riddick-peleistä ja laadultaan vaihtelevasta The Darknessista. Nuo pelit olivat fps-räimettä hyvillä juonilla, on Brothers jotain aivan muuta. Peli kuuluu tähän tässä sukupolvessa tulleisiin "indiehäröilyihin" joissa itse tarina ja tunnelma menee pelaamisen edelle. Melkein voisi puhua elokuvallisista peleistä. Lähin samantyylinen peli on varmaankin minulle viime vuoden paras peli Journey.
Kummassakin pelissä ei pelkästään ole helvetin hyvä tunnelma, myös mm. pelattavat hahmo(t) ovat samanlaisia. Mitään oikeaa dialogia ei ole ollenkaan, siansaksaa mölötetään alusta loppuun, kummassakin tavoitteena on vain edetä valmiiksi tehtyä polkua ja päästä loppuun. Kumpaakin peliä on kehuttu myös hyvin koskettaviksi ja aikuismaisiksi, tästä olen myös samaa mieltä vaikkakin Journeyn peluu aiheutti astetta kovemmat vibat. Brothersin suurin ero genren muihin peleihin on itse ohjattavuus. Peli on pakko pelata ohjaimella (itse pelasin Steamistä ps3-ohjaimella), koska koko pelin ajan ohjataan kumpaakin veljestä samaan aikaan. Vasen puoli ohjaimesta on varattu isoveljelle ja pikkuveljeä ohjataan oikealla puoliskolla. Aluksi tämä tuntui pöhköltä, mutta parin minuutin jälkeen siihen tottui. Iso syy miksei tämä ala ärsyttämään on pelin suhteellisen hidas vauhti, mitään kiirettä ei ole ja maisemia kannattaakin jäädä ihmettelemään. Viimeksi varmaan God of War-sarjan peleissä olen yhtä hienoja maisemia nähnyt.
Veljesten tarina alkaa suhteellisen valoisissa merkeissä, vaikkakin heti tehdään selväksi että poikien äiti on hukkunut tovi sitten. Isukki sitten sairastuu ja hänelle pitää lääkettä hakea, seikkailu alkakoon. En ollut etukäteen lukenut tai katsellut pelistä oikein mitään, tämän takia todella synkät käänteet yllättivät. Sinäänsä sekin että peliä myytiin Halloween-alessa olisi pitänyt kertoa jotakin. Kaikkiaan hieno peli jonka varmana tulen pari kertaa vielä läpäisemään.
Kaikkiaan hienoa että tämänlaisia samalla minimalistisia mutta hyvin tarinallisia pelejä on alkanut tulemaan tiheämmin. Aiemmin mainitsin Journeyn, pelin tehnyt Thatgamecompany on melkeinpä ollut tämmöisten pelien edelläkävijä. Heidän aiemmat pelit, Flow ja Flower olivat minullekin tärkeässä roolissa PS3:n ostossa. Flow on näistä se "pelimäisin" taas kun Flower kaikista häröin. Tämän takia se on vieläkin suosikki tästä kolmikosta. Pelin huikea ulkoasu, rentous ja tunnelma on voittamatonta. Yhdesti jos toistekkin tuli peliin palattua pelkästään rentoutumaan, pelissä kun ollaan tuulen puuska joka nappaa kukkien terälehtiä mukaansa. Mitään muuta ei tarvita kuin yhtä nappia painaa ja ohjainta kallistella, voiko simppelimpää olla?
Journey on kylläkin taas tarinallisesti se vahvin tekele. Vaikka mitään dialogia tai kirjoitettua teksiä löydy, on pelissä parempi tarina kuin 99% peleistä mitä on tehty. Loppu on samalla surullinen mutta kaunis, myös kuitenkin iloista meininkiä löytyy ja seikkailun tunne on ajoittain todella vahva. Olen pelannut Flowerin ja Journeyn useita, useita kertoja läpi ja näin tulen varmana tulevaisuudessakin tekemään. Yksi merkittävä asia tämmöisissä peleissä on juuri pituus, nämä seikkailut eivät kestä kuin pari tuntia. Niitä ei ole turhaan venytetty vaan on tehty tiukka paketti johon jaksaa palata uudelleen ja uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti