He's Back (The Man Behind the Blog)

Kuten valkoinen zombi konsanaan nousen minäkin aina vain kuolleista. Aikaa ei vain ole löytynyt tähän harrasteeseen mutta ehkä se tästä, ehkä. Ilman suurempia lätinöitä siirrytään itse aiheeseen:

Viime viikkoina PC on tullut takaisin dominoimaan pelailujani PS4:n sijasta. Steamin kirjastoa olenkin onnistuneesti tyhjentänyt mutta vieläkin löytyy pari sataa peliä testaamatta. Hotline Miami 2 ja Grim Fandango Remastered veivät omat siivunsa mutta myös muutakin olen ehtinyt pelailemaan ja ihan läpi saakka.

The Novelist

"Taidepelit" ovat viime vuosina iskeneet minuun hyvinkin lujaa. Nämä pelillisesti minimalistiset ja juonta painottavat pikkupelit ovat mukavan rentouttavia kaiken äksönin ja paukkeen välissä. Novelist kiinnosti suuresti jo julkaisun aikoihin (joulukuu 2013) mutta arvostelujen perusteella jäin odottelemaan niitä kuuluisia alennuksia. Päätös oli aivan oikea, peli ei ole mitenkään täyden hintansa arvoinen (15e Steamissa).

Pelissä ollaan jonkinlainen henki/kummitus joka majailee eräässä talossa. Sinne muuttaa perhe jolla on monenlaisia ongelmia. Pelaajan pitää sitten koittaa korjailla heidän ongelmiaan, tämä onnistuu etsimällä vihjeitä heidän elämästään ja sitten kun kaikki on löydetty niin pitää päättää että ketäs nyt autetaan.

Pelin ainoa "haaste" tulee pelihahmojen väistelemisestä ja piilossa pysymisestä. Jos joku näkee sinut niin pahimmillaan voi käydä niin ettet voi kyseisessä chapterissa hänen ongelmaa korjailla. Minulle ei tätä koskaan käynyt kiitos pelin helppouden, lamppuja ja muita paikkoja joihin voi mennä piiloon on talo täynnä.

Itse juoni oli kelpoa kamaa mutta monesti tuntui ettei omilla valinnoilla ollut paljoa merkitystä isoon kokonaisuuteen. Tiedä sitten jos toisella läpäisyllä tekisin kaiken toisin niin olisiko loppu aivan erillainen. Kaipasin myös kovempaa pohdintaa valintojen kanssa, monesti ne olivat aivan selviä. Melkein aina ennemmin keskityin töihin/vaimoon kuin märisevään penikkaan. Tiedän, olen hirviö. Pelin paras asia onkin varmaan itse aihepiiri mihin se keskittyy. Ei pahemmin tule mieleen toista peliä jossa keskitytään sosiaalisiin ja perheen tavallisiin ongelmiin. Tästä suuri plussa.

Noin kolmen tunnin pituinen peli oli aivan kivaa pelailua sunnuntai aamupäivälle. Muttei tosiaan muuta kuin "aivan kiva". Uudelleen ei kauheasti innosta tuota pelailla ja läpäisyn jälkeen heti koneelta tuon poistin tilaa viemästä. Voi ehkä olla että hieman enemmän tuntuu fiilikset negatiivisilta mutta ei, kyllä tuon mielellään kerran pelailee. Suosittelen siis peliä lämmöllä jos aihepiiri kiinnostaa, mutta tuolloinkin vain Steamin alennuksesta. 7/10

Kun Novelistin haamuilut eivät minulle riittäneet niin siirryin toiseen kummiteluun, kyseessä on Murdered: Soul Suspect.

Jos L.A. Noiren, Deadly Premonitionin ja Beyond: Two Soulsin yhteinen äpärä kiinnostaa niin tässä olisi hyvä ehdokas. Pelissä tutkitaan rikospaikkoja kuin Noiressa, tunnelma ja etenkin pahis on kuin suoraan Premonitionista ja kaikki yliluonnolliset jutut Beyondista. Kuulostaa ihan hyvältä sekoitukselta mutta lopputulos ei ole mitään erityisen hemaisevaa.

Peli alkaa sillä kun pääpahis Bell Killer mukiloi ja ampuu sankarimme Ronanin. Eipä sitten auta kuin alkaa tutkimaan omaa murhaa sekä tappajan aiempia tekosia kummitellen. Iso osa pelistä sijoittuu rikospaikoille joita tutkitaan hyvin L.A. Noiresta lainatulla tavalla mutta todella paljon tylsemmin. Rikospaikat ovat hyvin pieniä ja kaiken tärkeän löytää hetken kävelyllä ja oikeassa paikassa X-painiketta painamalla. Haasteesta ei ole tietoakaan koko pelissä kun missään kohdassa ei voi epäonnistua. Kohdatkin joissa etsivä koittaa päässään lankoja yhdistellä voi läpäistä arvailemalla, aivot ei joudu kovalle käytölle tätä pelatessa.

Pulmapelin aatelia.

Rikospaikkojen tutkimisen jälkeen eniten aikaa pelissä voi käyttää kaikenlaisen pienen keräilemiseen. Kaikkeen mahdolliseen liittyvää pikku tilpehööriä on kaikkialla. Aluksi nuita jaksoikin kovalla innolla keräillä mutta sitten siihen tylsistyi. Etenkin tiettyjä tarinoita avaavia esineitä olisin tahtonut kerätä mutta ei vain innosta juosta nurkasta toiseen etsimässä kiiltävää esinettä muuten niin tylsässä maailmassa. Hyvin tyypillistä ja tylsää väkinäistä pelin pidentämistä.

Kolmas huomattava osa pelistä menee pakollisissa toimintakohtauksissa joissa hiiviskellään demonien seassa. Nämä kohtaukset ovat hyvin puuduttavia ja turhia. Hetki hiiviskellään ja sitten päästään monsterin taakse ja yhden napin ja tatin painalluksella tuhotaan pahis. Hurraa. Onneksi näitä kohtauksia on "vain" kymmenisen kappaletta koko pelissä ja parasta on se että kaikkia hirviöitä ei tarvi tuhota, jos tahtoo tai pystyy niin ne voi ohittaa kokonaan.

Pelillisesti teos ei siis ole häikäisevä, mutta entäpä se juoni? Tarinavetoinen pelihän on siis kyseessä joten paras olisi tämän puolen olla kunnossa. Osittain se onkin. Päähahmo on tylsä ja mumisee tarinan läpi. Huvittavinta herrassa on hänen tupakointinsa, sätkä palaa alusta loppuun. Kaippa kehittäjät ajattelivat että fedora päässä oleva tatuoitu sätkämies olisi tosi coolia. Väärin meni.

Itse pääjuoni on hyvin kliseinen ja lopun isot twistit arvailee jo alussa. Onneksi sivutehtävät ovat hieman pelastamassa meininkiä. Monet pienet tarinat tai hahmot ovat pelin parasta antia. Löytyy lapsia pilkkova teurastaja kuin myös kenkää haisteleva stalkkeri. Näiden hahmojen kanssa käytyjen keskustelujen tasoista settiä olisi tämä peli tarvinut enemmän.

Teknisesti ainakin PC versio toimi aivan hyvin. Minunkin jo melko vanhentuneella koneella peli pyöri melkein täysillä ongelmitta. Pituudeltaan Murdered on melko lyhyt, vain seitsemän tuntia kesti läpäisyssä ihan rauhallisesti pelaten. En yhtään ihmettele jos joku tämän alle viiteen tuntiin vetäisi ilman keräilemistä. Sinäänsä tuo pituus on aivan sopiva, pitempänä tätä en varmaan olisi jaksanut ja kesken olisi jäänyt.

Loppujen lopuksi peli on kauttaaltaan niin keskinkertainen kuin peli voi ollakkaan. Hyviä ideoita kyllä löytyy mutta toteutus ei häikäise. Parilla eurolla alennuksista tämä on aivan hyvä diili mutta sitä enempää ei kannata maksaa. 5-6/10

Netflix suosituksia osa 5

The House of the Devil (2009)
Illat alkavat jo pimenemään joten on hyvä aika katsella hieman kauhua. The House of the Devil on ohjaaja Ti Westin ehkäpä paras tuotos tähän mennessä. 1970-80 lukujen hengessä tehty satanistielokuva on herkkua genreen vasta tutustuville kuin myös vanhojen klassikoiden (mm. Rosemary's Baby, The Omen) faneille.

Ti West onnistui luomaan elokuvasta loistavasti "vanhan" tuntuisen kaikin mahdollisin tavoin, toisin kuin Tarantino/Rodriguez heidän "Grindhouse" tuplassaan. Elokuva on kuvattu vanhalla kalustolla, asusteet ja maailma näyttää kuin suoraan 1980-luvulta repäistyltä sekä musiikkivalinnat osuivat aivan nappiin. Jos en paria näyttelijää tästä tunnistaisi niin hyvinkin voisin luulla tämän olevan vähintään 20 vuotta vanha elokuva.

Mitään en suuremmin tahdo spoilata mutta jottei tämä teksti menisi pelkäksi kehumiseksi niin pakko on mainita suurimmasta viasta. Elokuvan loppu on pienoinen pettymys, syy tähän on loistava tunnelma ja koko elokuvan ajan oleva tunne että kohta räjähtää. Kyllä siellä lopussa herkkuakin oli mutta pakolla se jätti pienoisen "siinäkö se oli" fiiliksen.

Tuosta pienestä pettymyksestä huolimatta on kyseessä yksi parhaista kauhuista vähintään viimeisen 5 vuoden ajalta. Sääli ettei ohjaaja/käsikirjoittaja West ole onnistunut ennen tai tämän jälkeen tekemään näin hyvää leffaa. Suosittelen kuitenkin myös hänen pari vuotta uudempaa The Innkeepers pätkää, ei mitenkään näin hyvä mutta aivan kelpo kummittelu. 8/10

Ichi the Killer (2001)

Tämä elokuva on hyvin erikoinen. Se samalla saa katsojan nauramaan, kiemurtelemaan paikallaan sekä miettimään että mitä helvettiä minä edes katson?! Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä että elokuva tulee japanista ja pohjautuu mangaan. Tämä Takashi Miiken ohjaama elokuva on kerännyt ympärilleen vankan kulttisuosion, enkä ihmettele miksi. Kyseessä on samalla todella loistava mutta myös typerä elokuva.

Elokuva pyörii (yllätys yllätys) Ichi nimisen tappajan ja Yakuzan ympärillä. Sekaan nakataan myös yksi jos toinen alamaailman sankaria niin johan on soppa valmis. Lyhyesti sanottuna: ihmisiä kuolee. Paljon.

Näyttelijät ovat hyviä, tehosteet ovat isolta osalta hienoja (poikkeuksena pari hirveää CGI-kohtaa) ja meno on ajoittain niin järetöntä ettei voi kuin nauttia. Vaikka Ichin voisi helposti leimata vain yhdeksi gore-elokuvaksi monien joukossa niin sitä tämä ei ole. Hankala uskoa mutta tästä löytyy jopa syvyyttä ja taiteellisuutta jota uupuu yleensä genrensä tuotoksista.

Jos siis sairas väkivalta, raiskaus ja muut positiiviset asiat ovat lähellä sydäntä niin tässä olisi elokuva sinulle. 8/10

I Know That Voice (2013)

Jos mm. Paavo Pesusieni, Futurama, Batman ja Nolan North ovat tuttuja niin tässä olisi hyvä dokkari sinulle. I Know That Voice on John DiMaggion (mm. Futuraman Bender, Adventure Timen Jake ja Gears of War sarjan Marcus Fenix) ideasta lähtenyt dokumentti käsittelee ääninäyttelijöitä ja heidän ammattiaan. Katsoja siis viedään ohjelmien, elokuvien ja videopelien kulissien taakse.

Joskus viime vuonna tästä dokumentista ensimmäisen kerran kuulin ja heti odotin tätä innolla. Minua on jo kauan kiinnostanut tämä aihe ja youtubesta sekä muualta olenkin haastatteluja tsekkaillut. Dimaggio on kavereineen saanut kasaan melkoisen joukon suuria alan tähtiä. Mukana on mm. Kevin Conroy (Batman), Mark Hamill (Jokeri), Tom Kenny (Spongebob) sekä Nolan North (kaikki mahdolliset videopelit).

90 minuutin sisällä ehtii kameran edessä käydä kymmeniä tuttujen kasvoja ja ääniä. Sinäänsä jos jotain olisin toivonut niin juuri pituutta lisää. Oli mukavaa että videopelitkin oli otettu mukaan mutta pääasiassa aihe käydään melko nopeasti läpi. Tiedä sitten kuinka paljon löytyy pois leikattuja kohtauksia. Enpä pahemmin keksi muuta sanottavaa tästä, etenkin jos aihe kiinnostaa niin tässä olisi melkoista herkkua luvassa. 8/10

The Grand Budapest Hotel & The Raid 2: Berandal

Otsikosta ehkäpä välkyimmät jo älyää mitä olen tässä kuussa käynyt katsomassa. Toinen elokuva oli hyvin erikoinen kuten tekijältään pystyi odottamaan ja toinen on jo nyt helposti yksi vuoden parhaista elokuvista.

The Grand Budapest Hotel oli ennakkoon vuoden odotetuimpia elokuvia minulle. Life Aquaticista kertoessa sanoinkin ohjaaja Wes Andersonin olevan yksi suosikeistani. Mies tekee hyvin erikoisia elokuvia jotka osuvat omaan makuhermoon täysiä. Monet eivät tykkää hänen melkein jopa teennäisestä kummallisuudesta. Hänen tuotantoon pitää kuitenkin asennoitua oikein, nämä elokuvat eivät ole realistisia. Ne ovat yhdenlaista fantasian ja realismin sekoitusta. Monet fanitkin jopa ovat valittaneet kokoajan vahvistuvasta epärealismista hänen elokuvissaan. Itselle tällä ei ole mitään väliä, omat suosikit hänen tuotannostaan ovat juuri 2000-luvulla tulleet pätkät.

Mutta niin mitäs mieltä olin The Grand Budapest Hotelista. Paskahan se oli... No ei, tykkäsin hurjasti. Se oli niin Wes Andersonia kuin elokuva voi vaan olla. Huumori on kuivaa mutta toimivaa. Näyttelijät ovat täydellisesti valittuja, tarina on kummallinen ja mukana on myös synkkää ehkä jopa masentavaa kamaa. Väkivaltaa tai ainakin verta tässä oli enemmän kuin missään aiemmassa hänen leffassa, silti ajoittain elokuva on hyvin kevyttä ja hauskaa katseltavaa. Tämä tunnelman suuri vaihtelu on toimivaa ja toteutettu hyvin, moni huonompi ohjaaja olisi epäonnistunut tuollaisessa.

Netissä ja maailmassa TGBH on saanut yllättävän paljon huomiota osakseen, Andersonin aiempi tuotanto ei ole iskenyt massoihin ja rahallisesti voittoa ei kamalasti ole tullut. Hienoa jos nyt viimein mies pääsisi suurempaan kuuluisuuteen, toivotaan vain ettei käy Darren Aronofskyn tapaista muutosta että yhtäkkiä tehdään sairaan kallista paskaa indien tilalla (Noah). Kaikkiin suuriin ylistyksiin TGBH kohdalla en yhdy, se oli maittavaa katseltavaa muttei tajunta räjähtänyt. Leffa tuntuu kylläkin sellaiselta että toinen katselu vain parantaisi elokuvaa, innolla tämän uudestaan tölläilenkin kunhan vain BD tulee ulos. Ehkä se sitten yltäisi jopa ohjaajansa parhaaksi.

The Raid: Redemption oli minulle yksi vuoden 2011 parhaista elokuvista. Paljon kuulin hypeä jenkkilästä ennen Suomen ensi-iltaa, jopa vuosikymmenen parhaaksi äksöniksi kehuivat. Hieman epäilevänä menin sitten melkein tyhjään teatteriin sen katsomaan. Oh ah, mitä herkkua. Vaikkei elokuva paljoa katsojia teattereissa saanut niin viimeistään dvd/bd kautta sai kuuluisuutta. Kovan fanikannan leffa saikin ja hyvä niin, nyt me saatiin tuolle mestariteokselle jatko-osa. Turpiin tuli ja kovaa.

The Raid 2: Berandal on aivan helvetin hyvä elokuva. Se on sairaalloisen brutaalia toimintaa sisältävä Indonesialainen elokuva. Eka osa oli tähän verrattuna paljon puhtaampi action pätkä jossa juoni oli taustalla. Nyt jopa kerrontaa on oikeasti mukana ja se ei ole paskaa. Monesti äksöneiden kanssa käy niin että huonoon juoneen koitetaan panostaa ja näin kokonaisuus heikkenee. Raid 2 sisälsi aivan hyvän juonen joka piti otteessaan samalla kun potkuja ja lyöntejä tuli kymmenittäin päähän.

Mutta tottahan se on ettei näitä elokuvia juonen takia katsota, toiminta menee tässäkin edelle ja voi Jeesuksen pakarat sentään kun se on ihanaa herkkua. Idästä ylipäätään on 2000-luvulla tullut monia perkeleen kovia mätkintöjä mutta The Raid-sarja on näistä paras. Taistelut ovat välillä todella pitkiä, leikkauksia on ajoittain hyvin vähän ja tietenkin parasta on se että toiminnasta saa selvää. Nykyajan actionin isoin moka on nopeat leikkaukset ja heiluva kamera. Lännessä tätä tekniikkaa suositaan hyvin paljon. En voi käsittää tätä, mitä hauskaa on siinä ettei saa mistään selvää. Kyllä myös Raidissa kamera välillä heiluu, muttei liikaa. Kokoajan katsoja on selvillä että kenen naamaa nyt muussataan ja kenen jalka nyt lyötiin paikaltaan.


Aiemmin sanoin että elokuva on brutaali. Tuota ei voi painottaa liikaa. Nämä elokuvat eivät sovi monille. Minullekkin joka on tottunut gore-leffoihin tuntui pahalta katsoa kun yhdelle jos toiselle hahmolle kävi kamalia asioita. Aseita näissä käytetään hyvin vähän, nyrkit ja jalat ovat se kuuma juttu. Lyömäaseita kyllä löytyy useasta tappelusta, mutta nekään eivät ole mitään tyypillisimpiä. Etenkin vasaroita käyttävä nainen jäi hyvin mieleen. Mätkintä tuo astetta brutaalimman ja läheisemmän fiiliksen toimintaan verrattuna perus paukuttelut.

 

En tiedä onko kolmatta Raid elokuvaa tulossa, melkein toivon ettei tulisi. Tarina laitettiin hyvin pakettiin ja toivoisin että ohjaaja tekisi ihan uuden elokuvan/sarjan. Huhuja tuosta kolmosesta kuitenkin on, toivotaan että laatu pysyy näin korkealla. En osaa oikeasti sanoa että kummasta The Raid leffasta pidän enemmän. Ne ovat niin erillaisia, mutta myös samanlaisia. Tällä hetkellä Raid 2 veisi ehkä voiton, kiitos parin älyttömän tappelun ja juonellisen lisäyksen avulla. Enempää en voi The Raid 2: Berandalia kehua, se on aivan loistava elokuva. Tästä minä nautin.

Netflix suosituksia osa 2

Hetkeen en ole suositellut tästä hienosta palvelusta katselemisen arvoisia pätkiä, tällä kertaa painotus on enemmän Suomen flixillä kuin jenkkilän.

Pusher trilogia (Pusher, Pusher II, Pusher III)

Nicolas Winding Refn on hieno mies. Mies tunnetaan nykyään parhaiten hänen kahdesta uusimmasta elokuvasta, Drive ja Only God Forgives. Itse ihastuin miehen työhön kunnolla Bronsonin nähtyäni, tuon jälkeen sitten Valhalla Rising ja myöhemmät vain vahvistivat sen että kyseessä on hieno ohjaaja.

Pusher trilogia on ollut tuolta 2008 asti katselulistan kärjessä, mutta kuten kaikki leffahullut tietää, ei se lista koskaan pienene. Aina kun jonkun sieltä saa tsekattua, tulee tilalle vähintään yhtä monta lisää. Valitettavasti nämä Pusherit olivat siis hieman unohtuneet, sitten Netflix pelasti. Se suositteli niitä minulle ja näin katselin kaikki kolme elokuvaa suurella innolla melkein putkeen.

Jokainen elokuva pyörii huumeiden ympärillä. Ne eivät ole ehkäpä aina pääosassa mutta hyvin tärkeässä roolissa. Ekassa leffassa päähenkilö on diileri joka joutuu kokoajan pahempaan velkakierteeseen. Mies koittaa kaikin keinoin saada rahaa kasaa jotta saisi elämänsä pitää, hemmetin jännittävää sekä jopa ajoittain hauskaa katseltavaa. Hyvin näytetään kyseisen bisneksen huonot puolet eikä mitään kaunistella. Trilogian oma suosikki on tämä ykönen, siinä ei ole paljoa valitettavaa. Näyttely on aivan loistavaa, ohjaus on mestarillista sekä tarina ylipäätään on yllättävä sekä lopetus... on huikea. Rakastan tätä elokuvaa täysiä. Pari remakea on tehty, älkää katsoko niitä. Alkuperäinen on paras.

Pusher II: With Blood On My Hands sijoittuu ensimmäisen jälkeen jokusen vuoden, Mads Mikkelsen tekee paluun samassa roolissa vaikkakin tällä kertaa vankilan kokeneena. Mikkelsen oli ensimmäisessä leffassa pääasiassa vain ensimmäisellä puolikkaalla, tokassa hän on pääosassa. Pusher ykönen oli miehen ensimmäinen oikea rooli elokuvissa ja jo siinä näki että mies osaa hommansa. Pusher II:n aikoihin hän oli jo näytellyt useamman vuoden muttei mitään suurta eroa laadussa ole ekan ja tokan leffan roolien välillä. Luontaisesti hyvä näyttelijä siis.

Pusher II (sekä III) sisältää paljon samoja elementtejä kuin ensimmäinen, huumeet ja raha ovat siis taas isossa roolissa. Velkoja tulee ja menee, jotku kuolee ja kaikenlaista muuta kivaa tapahtuu. Trilogia esittelee ylipäätään hyvin uskottavasti Kööpenhaminan huumebisnestä, tästä on iso kiitos monille "näyttelijöille". Huomattava osa roolituksista on annettu oikeille rikollisille ja diilereille. Yksi jos toinen on istunut sekä ennen kuin jälkeen elokuvien linnassa. On aivan älytöntä että he osaavat "näytellä" niin hyvin vaikkei mitään koulutusta tai kokemusta ole alalta aiemmin. Ensimmäisessä leffassa päähahmo oli diileri, tokassa diileri/varas mutta gangsteripomon poika, kolmannessa ollaan sitten ihan huipulla pomona. Näin siis käydään läpi hyvin kyseisen bisneksen jokainen vaihe.

Jatko-osat ovat sisältävät väkivaltaa enemmän kuin ensimmäinen, vaikkakin muuten tunnelma on usein paljon leppoisampi. Ekan Pusherin tunnelma kun oli isolta osalta niin ankeaa ja kuolema odotti joka nurkan takana. Ei meininki kovin iloista ole jatko-osissakaan, muttei semmoista jatkuvaa painostusta ole. Pusher III sisälsi kuitenkin yhden inhottavimmista tapoista mitä olen nähnyt elokuvissa. Mitään en tahdo spoilata mutta eräs henkilö kirjaimellisesti suolistetaan. Nam.

Pusher II & III ovat budjetiltaan pienempiä teoksia kuin alkuperäinen, kumpikin tehtiin sinäänsä vain sen takia että Nicolas Winding Refn saisi makseltua velkojaan ja pidettyä studionsa pystyssä. Näistä näkee sen että vaikka tekee elokuvan ns. vain rahat mielessä, voi laatu olla aivan loistavaa. Rahan vähyys ei kuitenkaan pahemmin näy, jos on osaavia tyyppejä kameran takana niin kymmeniä miljoonia ei tarvita. Kaikki sarjan leffat ovat palkintojakin napanneet aikoinaan ja sen ne ansaitsevat. Sinäänsä nämä ansaitsevat paljon enemmän huomiota, nykyään monet kyseistä ohjaajaa fanittaa vain Driven takia, vaikka mies on tehnyt vuosien ajan laatua. Katselkaa siis hänen vanhempaakin tuotantoa, kyseessä on yksi tämän hetken parhaista ohjaajista.

The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

Kaiken synkkyyden ja väkivallan tasapainoksi suosittelen jotain hauskaa. Wes Anderson on yksi suosikeistani, mies tekee absurdeja, hauskoja mutta samalla myös niin fiksuja elokuvia. Hän osaa kikkailla monenlaisilla tehosteilla ja selvästi rakastaa elokuvien tekemistä. The Life Aquatic oli yksi ensimmäisistä hänen elokuvistaan jonka näin, heti ensimmäisellä kerralla ihastuin täysin hänen tyyliin. Bill Murray (yksi kaikkien aikojen näyttelijöistä) vetää huikean roolin esittäen yhdenlaista parodiaa Jacques Cousteausta, tuosta yhdestä kaikkien aikojen merentutkijista. Itsekin lapsena olen yhden jos toisen Cousteaun dokumentin nähnyt, miehen olemus ja etenkin punainen pipo paloi pysyvästi aivoihin.

The Life Aquatic vaikka parodio kyseistä miestä, se samalla kunnioittaa hänen työtään. Leffa on hänelle omistettu, eikä turhaan. Elokuvasta löytyy monet Andersonin vakio näyttelijät (Owen Wilson, Willem Dafoe, Anjelica Huston) jotka joko ennen tai viimeistään tämän jälkeen ovat olleet melkein jokaisessa miehen elokuvassa.

Elokuva on hyvin tyypillistä Wes Andersonia, dialogia on paljon sekä se on usein humoristista. Kaikenlaista kummallista tapahtuu ja ihmiset käsittelevät näitä asioita melko erikoisin tavoin. Myös hieman äksöniä on saatu mukaan, sinäänsä yksi omista all time suosikki kohdista elokuvissa on tässä elokuvassa. Tämä hieman spoilaa joten varoitus: eräässä kohdassa elokuvaa merirosvot hyökkäävät ja ottavat Zissoun laivan valtaansa. Mies sitten saa tarpeekseen ja alkaa lahtaamaan tyyppejä. Skene ei muuten ehkä olisi niin huikea, mutta kun kerrankin näkee Bill fucking Murrayn ammuskelemassa merirosvoja kuin mikäkin kovis, samalla kun taustalla pauhaa The Stoogesin Search and Destroy, ei voi kuin rakastaa joka sekuntia.

Omaksi kummastukseksi tämä elokuva tuntuu jakavan Anderson fanit aikamoisesti kahtia, osa rakastaa ja osa ei. En ihan älyä että miksei tästä tykkäisi jos aiemmat tai myöhemmät ovat iskeneet. Itselle tämä on yksi miehen parhaista elokuvista. Monesti olen jaksanut tämän katsoa, ja varmana tulen tulevaisuudessakin tölläämään tämän taas uudelleen ja uudelleen.

Wes Andersonista varmana tulee jotain tekstiä lisää aivan pian, tuleehan hänen uusin elokuva aivan kohta elokuviin. Sillä välin katselkaa nämä elokuvat, tai muuten Jeesus suuttuu.

Christian Bale möhömahana ja vigilantena

Taas on yllättäen aikaa kulunut liiankin kauan viime blogailusta. Mitäpä sitä turhia kirjoitella jos ei ole mitään mielenkiintoista (niinkuin muka nytkin olisi) kerrottavaa. Kuitenkin, tuli tuossa äskettäin katseltua Christian Balen kaksi uusinta seikkailua, olivatko ne täysiä kalkkunoita? Lue alempaa vastaus.

Ensimmäisenä tsekkasin kovasti kehutun American Hustlen. Kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja useita muita palkintoja. Ohjaajan paikalta löytyy David O. Russell, joka on viime vuosina saanut kuuluisuutta hyvällä The Fighter leffalla ja minun mielestä paskalla mutta kriitikoiden mielestä loistavalla Silver Linings Playbookilla.             

Mies selvästi tykkää palkata samoja näyttelijöitä kun huomattava osa päärooleissa olevista oli ennen American Hustlea ollut edes jossain hänen leffassaan. Sinäänsä tässä ei ole mitään vikaa, etenkin Christian Bale vetää aivan loistavan suorituksen mutta Bradley Cooper ja etenkin Jennifer Lawrence olisi voitu korvata paljon paremmin rooleihinsa sopivilla naamoilla. Aina kun Lawrence on ruudulla, tuntuu kuin joku teini olisi päästetty aikuisten kanssa näyttelemään. Hän on ihan pätevä näyttelijätär muttei mitenkään vakuuttava tässä.

Itse leffa oli kokonaisuutena aika keskinkertainen. Isoin vika oli itse juoni, se tuntui olevan hajalla vaikka selvä päämäärä olikin hahmoilla. Iso syy tähän on itse David O. Russellin tyyli, hän tykkää ennemmin painottaa hahmojen tärkeyttä kuin itse suurta juonta. Monet kohdat tässäkin elokuvassa olivat täysin improvisoituja, ja se näkyi. Improvisaatio on ihan kiva juttu tietyissä rajoissa, mutta jos se hajottaa valmiin kässärin menee asiat päin metsää. En kyllä tiedä olisiko tiukemmin kässärissä pidättäytyminenkään pelastanut tarinaa. Juoni kun on hyvin tuttua huttua jos katsoja on nähnyt edes pari kyseisen genren (rikos/draama) tärkeää eeposta.

Vaikka elokuva oli menestys, jäi se kovasti The Wolf of Wall Streetin jalkoihin. Omasta mielestä ihan syystäkin, kummassakin leffassa on paljon samaa mutta jälkimmäinen tekee kaiken paremmin. Suosittelenkin ennemmin katsomaan sen jos joutuu valitsemaan. Kumpikin leffa on teknisesti hyvin tehtyjä mutta jos parempi kerronta ja juoni kiinnostaa niin TWoWS vie potin 100-0.

Out of the Furnace on ohjaaja Scott Cooperin (Crazy Heart) toinen elokuva, nyt on kantrilaulajat vaihtuneet epätoivoon ja väkivaltaan. Olin ennen elokuvan katselua nähnyt vain pari julistetta leffateatterissa, sen perusteella luulin että luvassa on jotain Balen tähdittämää äksöniä. Onneksi olin väärässä.

Elokuva on synkkä jännäri jossa on yllättävän vähän toimintaa, tämä on vain hyvä asia. Näin ne pari väkivaltaista kohtaa tuntuvat paljon voimakkaammilta ja tärkeämmiltä. Pahemmin mitään en halua spoilata mutta yhdenlainen kostotarina on kyseessä. Mitään älyttömän originaalia tässä ei ollut mutta vanhat kikat tehdään taidolla. Leffa muistuttaa enemmän 70/80-luvun vigilante-elokuvia kuin monia nykyajan jännäreitä, myös hyvin eurooppalainen fiilis on kokoajan päällä. Eipä olekkaan yllätys että leffa tuntuu menestyneen paremmin täällä kuin jenkkilässä, tietenkin ylipäätään synkkä ja melankolinen meininki ei koskaan nappaa jenkkilän popkorni-massoja.

Out of the Furnace piti hyvin otteessaan alusta loppuun, vaikkakin pituutta oli ehkä hieman liikaa. Elokuva on melkein kaksi tuntia pitkä, helposti olisi voitu 10-15min tästä leikata pois ja näin kerronta olisi pysynyt kokoajan tasaisessa vauhdissa. Etenkin alku tuntui etenevän turhan hitaasti, itse pääjuoneen päästään sinäänsä vasta joskus tunnin kohdilla.

Näistä kahdesta Balen tähdittämästä elokuvasta tämä on parempi. Genre on tietenkin lähempänä omaa makua mutta myös kokonaisuutena tämä oli eheämpi paketti. Näyttelijät olivat hyviä, vaikkakin helposti en sulattanut Casey Affleckia kovana marinena. Mies kun tuntuu aina semmoiselta inisevältä märisijältä, hän kuitenkin veti aivan mainion suorituksen. Elokuva olisi voinut olla aivan loistava, eikä vain hyvä jos juoni olisi ollut hieman kekseliäämpi. Tietenkin jos katselija ei ole nähnyt kymmeniä kosto/jännäreitä niin elokuva varmaan nappaa kovemmin. Genren faneillekkin kuitenkin tämä on helppo suositus.

Etsiviä ja politiikkaa

Tässä kuussa on tullut katseltua tv-sarjoja enemmän kuin tavallisesti. Tälle kiitos uudelle tarjonnalle aiemmasta suosikista sekä pari uutta sarjaa. Monissa paikoissa hehkutetaan sitä että tällä hetkellä tulee parasta tv:tä ikinä, osittain yhdyn tähän. Realitykuraa ja muuta paskaa tulee enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi vastapainona on jokunen huippusarja jotka varmana jäävät historiaan. HBO, kyseinen yhtiö on omaan silmään tarkoittanut laatua jo yli kymmenen vuoden ajan. Onko kyseessä sitten Sopranos, Wire vai Curb Your Enthusiasm, he osaavat hommansa. Monet heidän sarjoistaan olen katsonut kokonaan, eikä tulevaisuus näytä eriltä. Heidän uusin sarja True Detective kun voi hyvinkin olla yksi parhaista uusista sarjoista hyvään hetkeen.

Olin täysin myyty idealle jo ensimmäisellä kerralla tästä kuullessani. Matthew McConaughey ja Woody Harrelson salapoliiseina tutkimassa ihmeellisiä rituaalimurhia? Tänne heti, kiitos. Woody Harrelson on yksi niistä näyttelijöistä joita ei pahemmin tule faniteltua, mutta mies on melkein kaikessa aivan loistava.

       McConaughey on taas viime vuosina osottautunut jopa loistavaksi näyttelijäksi. Muistan kun vielä 10 vuotta sitten pidin miestä pääasiassa turhana näyttelijänä joka teki paskaa paskan jälkeen. Nyt mies ei ole ainoastaan ollut parissa viime vuosien parhaista leffoista pääroolissa (Dallas Byers Club, Killer Joe) mutta myös tv-sarjassa. Kaippa tämä todistaa se oikeita rooleja ottamalla voi ihmeitä tehdä uralleen.

Mutta itse sarjasta, se on helvetin hyvä. Tuo kylläkin taisi tulla selväksi jo aiemmin. Sarjasta tulee monesti mieleen enemmän elokuvat kuin tyypillinen tv. Kuvaus, ohjaus ja näyttely kun ovat tyypillistä sarjaa paljon parempaa. Käsikirjoitus on ollut hyvin fiksua ja kauhun kovana fanina en voi olla rakastamatta viittauksia kaikkeen härökauhuun/fiktioon. En voi suositella sarjaa enempää. 

Ainiin, jo pelkästään intro on parhautta. The Handsome Family mennyt tämän jälkeen kovaan kuunteluun.

Samoihin aikoihin hieman sattumalta aloin katselemaan toista etsivä-sarjaa. Kyseessä on älyttömänä kehuja saanut Sherlock.

Tämä brittien uusi versio vanhasta tutusta etsivästä on edennyt jo kolmanteen kauteen. Tietenkin jokainen kausi on pituudeltaan vain kolme 1.5h pituista jaksoa. Tykkään tästä brittien tyylistä jota ovat harrastaneet iät ajat, määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ennemmin vähän hyviä jaksoja kuin monta keskinkertaista. Jälleen on tämänkin sarjan budjetti aika korkea, ja se näkyy. Jokainen jakso on melkeinpä oma elokuvansa, yksi murha/rikos per jakso. Tietenkin taustalla on samalla menossa suurempi juonikuvio omine käänteineen.

Nyt kun kaikki kolme kautta olen katsellut niin jotenkin ymmärrän kaikki kehut ja hehkutukset. Sarja on todella hyvä, muttei täydellinen. Koko ensimmäinen kausi meni melkein itsellä totutella  koko sarjan muotoon. Samalla se koittaa olla niin hemmetin fiksu, mutta myös hauska. En tiedä totuinko tuohon toiseen kauteen mennessä vai tekivätkö käsikirjoittajat parempaa työtä siitä eteenpäin. Monet ns. hauskat tai ovelat jutut kun eivät alussa olleet... noh hyviä. Etenkin sen saman Sherlock "olen helvetin ovela" musan taustalla soittaminen aina kun päähenkilö jotain oivalsi tai vittuili jollekkin alkoi käydä vanhaksi jo ekassa jaksossa.

Hienoa nähdä Mark Gatiss (vasemmalla) taas loistosarjassa.

Tuo "vika" siis korjattiin omasta mielestä kun sarjaa katsoi pitempään. Toinen vika kuitenkin on pysynyt alusta loppuun. Katsoja on välillä fiksumpi tai edes tietää kuka vaarassa/tappaja ennemmin kuin itse super-nero Sherlock kavereineen. Tämä ei tapahtunut vain yhdesti, vaan useasti. Joka kaudessa on ainakin jakso jossa arvasin tärkeitä yksityiskohtia kauan ennen hahmoja. Tietenkin ohjelma on tahalleen rakennettu niin että se antaa kokoajan katsojillekkin vihjeitä ratkaisuun, se tämmöisissä on aina hauskaa kun koittaa itsekin rikosta selvittää. Noh, loppujen lopuksi ei suuri haitta. Sarja on tasapainoksi yllättänyt minut totaalisesti montakin kertaa, ollaan siis tasoissa.

Kovasta vuodatuksesta huolimatta, sarja on todellakin hyvä. Jos murhien ja muiden rikosten selvittäminen kiinnostaa, tässä on hemmetin hyvä vaihtoehto. Netflix tällä hetkellä striimaa kahta kauta, kohta varmaan kolmattakin. Sieltä vain tesmaukseen.

Kolmas sarja jota paljon olen paljon katsellut on House of Cards. Tuon huikean Netflixin tuottaman sarjan toinen kausi tuli ulos tässä kuussa. Ensimmäisen kauden katsoin viime kesänä parissa päivässä, kovasti koukutti ja niin teki toinenkin kausi. Monesti tykkään sarjoista joissa yhdellä jos toisella tavalla on politiikkaa, oliko kyseessä sitten The Wiren kieroilut vai Rooman. House of Cards alkaa jo olla lähellä Rooman parhautta, kolmas kausi jos jatkaa tätä mallia niin saman tason sarjasta on kyse.

HoC hienous ei ole vain käsikirjoituksessa joka on todella mestarillisesti tehty, myös näyttelijät ovat isossa osassa. Kevin Spacey on yksi Hollywoodin parhaista näyttelijöistä tällä hetkellä, olipa kyseessä American Beaty, L.A. Confidential tai The Usual Suspects, mies osaa hommansa. Tietenkin yhdessä jos toisessa ei niin hyvässä leffassa mieskin ollut mutta yleensä oman roolinsa vetää hyvin. HoC:n rooli ovelana, kusipää paskiaisena Frank Underwoodina on kui luotu hänelle. Jokainen hetki hänen ollessa ruudulla on todella hienoa katseltavaa. Tietenkin muutkin näyttelijät ovat myös hyviä, monet hieman pienemmissä rooleissa olevat näyttelijät ovat minullekkin uusia tuttavuuksia mutta silti tekevät hienoa työtä.

HoC toinen kausi oli ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, poikkeuksena vain se että tällä kertaa tuli jokunen aivan järettömän iso yllätys tai wtf hetki. Kolmatta kautta jäi odottamaan innolla ja mikä pahinta, sen ilmestymiseen kestää vuosi. Monille sarjan aihepiiri ehkei nappaa, kuitenkin suosittelen antamaan sarjalle mahdollisuuden. Vaikka sarja on pääasiassa politiikkaa ja päätösten takana olevaa selkäänpuukotusta, sitä draamaa myös löytyy. Myös monia nykyajan ongelmia käsitellään, ja kukapa tietää miten realistista ohjelman meininki oikeasti voikin olla? Ei muuta kuin Netflix päälle ja katseluun.

2013 parhaita (ja paskimpia) elokuvia

Vuosi kun vaihtuu niin aina kaikkia on yhtä jos toista top listaa menneen vuoden aiheesta kuin aiheesta. Itse en nyt jaksa mitään tarkkaa top 5 tai 10 listausta tehdä koska, noh se on vain hiton vaikeaa. Tässä mitä tsekkasin niin reilut 40 viime vuonna tullutta elokuvaa olen tähän mennessä nähnyt, luku ei todellakaan ole vielä siis suuri. Monet odottamani 2013 tulleet elokuvat (Her, Inside Llewyn Davis) ovat vasta tässä keväällä tulossa teattereihin, tämän takia on siis turha mitään tarkkaa listausta tehdä. Kuitenkin on hyvä aika mainita joitain leffoja jotka ainakin minuun eniten vaikuttivat, hyvällä tai huonolla tavalla.

Only God Forgives ja New World ovat jääny hyvin mieleen nähdyistä hyvistä elokuvista. OGF oli yksi vuoden odotetuimpia elokuvia itselle, ei ihan yltänyt ohjaajan parin edeltäneen tasolle mutta hyvin maistui elokuvan hyvin erikoinen ote aiheestaan. Visuaalisesti vuoden upein teos, BD:nä leffan tuossa tilasin ja pitänee sitten uudestaan tsekata, jaksaako leffa kantaa toista katselua. New World oli pienoinen yllätys vaikka takana oli yhtä jos toista suosikkia. Yksi parhaista Etelä-Korealaisista leffoista mitä olen nähnyt, tämä ei ole mikään pieni kehu. Kyseissä maassa on etenkin 2000-luvulla tehty yhtiä parhaita synkkiä rikosleffoja, melkeinpä ikinä.                            

                
The Conjuring taisi jäädä täällä minulta aikoinaan mainitsematta, teatterissa asti tämän tietenkin kävin katsomassa. James Wan on yksi suosikki ohjaajistani tällä hetkellä, mies on tehnyt kovaa kauhua vuodesta toiseen. Insidious 2:n on vielä katsomatta mutta ei sekään varmana kovin huono ole vaikkei kaikilta täysiä kymppejä ole saanut. Conjuring ei ole vain yksi parhaista leffoista viime vuonna, se on yksi parhaista kauhuista 2000-luvulla tähän mennessä. Kuten parissa blogissa olen valittanut, on nykyajan kauhu isolta osalta aivan kamalaa paskaa (tästä saatte esimerkkejä hieman alempana). Tunnelmaa ei rakenneta ollenkaan, näyttely ja juoni paskaa sekä kirsikkana paskaläjän päällä on ainaiset jumpscarejen älytön viljely. The Conjuring voisi hyvinkin olla 1970-luvun kauhuelokuva, tämä on iso kehu omasta mielestä. Elokuva pitää otteessaan alusta loppuun, yhdessäkään välissä ei ala vituttamaan ja katsoja oikeasti jopa välittää hahmoista. Vuoden kauhu, helpostikkin.

The Wolf of Wall Street oli kaikkien kehujensa arvoinen mestariteos, Martin Scorsese näytti jälleen että vaikka ikää löytyy niin loistavaa kamaa pystyy mies tekemään. Kyseisen herran mekein jokaisesta leffasta pidän, huonoimmatkin ovat vähintään katseltavia. Wolffin yksi isoimmista onnistumisista oli se ettei se tylsistyttänyt tai tuntunut millään tavalla niin pitkältä kuin se oli. Melkein kolmen tunnin pituiselta elokuvalta tuo ei ole helppo saavutus. Kun leffa loppui, olin jopa hieman yllättynyt. Luulin että vielä olisi ainakin kymmenen minuuttia leffa jatkunut, aika vain lensi tätä hauskaa mutta myös samalla vakavaa elokuvaa katsoessa. Elokuva ei varmana maistu kaikille, se osaa välillä olla todella rivo ja kamala. Mutta jos semmoinen on mieleen niin antaa palaa vaan. Leffaa kohtaan ei kuitenkaan kannata laittaa liian isoja oletuksia, näin on aina minkä tahansa viihteen kanssa. Yli-hypettyminen tai suuret odotukset aina ovat pahasta. Sinäänsä itsekin tunsin olevani ehkä turhan hypettynyt tästäkin leffasta, mutta ihme kyllä, leffa ei pettänyt odotuksia.

Viimeisenä hyvänä mainitsen aivan äsken katselemani Jagtenin, eli The Hunt ison mualimman kielellä. Kehuja olin kuullut paljon ja onneksi eivät olleet turhia. Kyseessä on yksi parhaista draamoista mitä hetkeen olen nähnyt. Elokuva alkaa melko tavallisena draamana mutta nopeasti alkaa pohjoismainen synkkyys ja ahistavuus tulla pintaan. Välillä leffa oli todella epämukava, tämä on siis kehu. En tiedä oliko yksi vaikuttavista asioista että leffan kylä tuntui melko samanlaiselta missä itse olen kasvanut. Useassa kohdassa tuli mieleen että varmana tällä tavalla sielläkin tämmöinen tapahtuma käsiteltäisiin. Mitään en tahdo pahemmin spoilata, itse en tiennyt leffasta oikein mitään ennakkoon ja tämä oli hyvä asia. Jos ajoittain todella synkkä draama maistuu niin katseluun vaan, leffaa saa jo aika hyvällä hinnalla kaupoista sekä Netflix (josta itse katsoin) oli myös ottanut sen valikoimaansa.

Tuossa oli siis jokunen hyvä ellei jopa loistava elokuva viime vuodelta. 2013 oli kuitenkin isolta osalta minulle melkoinen pettymys. Monet alkujaan jopa hyviltä tuntuvat elokuvat olivat enimillään keskinkertaisia ja paskaa, todellista kuraa tuli todella todella paljon. Monia paskoja leffoja en ole edes viitsinyt tsekata (Man of Steel, the Host, Lone Ranger jne jne) säilyttääkseni mielenterveyteni. Kuitenkin yksi jos toinen totaalinen pökäle tuli istuttua alusta loppuun, ja todellakin nämä mainitsemani leffat olen katsonut kokonaan. Jokunen leffa jäi suosiolla vain kesken, joko tylsyyden tai vain turhuuden takia.

A Good Day to Die Hard on yksi paskimmista toimintaleffoista vuosiin, jopa Michael Bayn huonoimmat elokuvat ovat tätä parempia, ne sentään viihdyttävät välillä visuaalisesti. Die Hard 5 on taas vain paska. Tylsä, turha, kämänen ja kauttaaltaan täysi raiskaus hyvälle sarjalle. Die Hard 4 ei ollut mikään mestariteos mutta sillä oli sentään hetkensä, katsoin sen tämän vitosen jälkeen tahalleen vertaukseksi. Tuolloin Bruce Willis vielä näytteli ja välitti elokuvasta. Tässä uusimmassa hän melkein nukkuu alusta loppuun, selvästi vain rahat ollut mielessä. Mies saisi mennä eläkkeelle, tai edes hieman pitää väliä näyttelystä. Tenavasta asti miestä olen fanittanut (suurelta osalta kiitos alkuperäisten Die Harddien) mutta nykyään hän suurelta osalta tekee täyttä kuraa. Sääliksi käy.

Texas Chainsaw 3D on Die Hard 5:n tavoin yksi huonoimmista jatko-osista aikoihin. Texas Chainsaw Massacre ei tietenkään ole sarjana ollut mikään loistokkain, mutta ensimmäiset kolme elokuvaa ovat mielestäni hyviä, alkuperäinen tietenkin on totaalinen mestariteos ja yksi parhaista kauhuista ikinä. Texas Chainsaw 3D on kuitenkin niin huono että se saa Platinum Dunesin tuottamien Texas Chainsaw Massacren remaken ja esiosan näyttämään jopa loistavilta elokuvilta. Leffa ei pelkästään ole yksi kliseisimmistä slasher-kauhuista hetkeen mutta se rohkenee kutsua itseään jatko-osaksi sille ihan ekalle leffalle. Tuo on minunlaiselle fanille jo niin iso solvaus että tekee mieli mennä käymään tekijöiden luona moottorisahan kanssa. Lyhyesti sanottuna, TC 3D on aivan törkeän huono. Älkää katsoko.

Ja viimeisenä elokuvana mainitsen Birdemic 2: The Resurrectionin. Monien mielestä tämä on varmaan aivan selvä pökäle, ja voi tuntua jopa turhalta että näen vaivaa kun edes mainitsen tämän "elokuvan". Minä kuulun siihen joukkoon joka aivan rakastaa alkuperäistä Birdemic elokuvaa. Se on yksi täydellisimmistä "hyvistä huonoista elokuvista". Kaikki joka voi elokuvassa mennä vikaan, menee siinä totaalisesti päin helvettiä. Se ansaitsee paikan historiassa, se jaksaa ihmetyttää ja naurattaa joka katselulla. En voi suositella elokuvaa liikaa, katso se jos vielä et ole nähnyt. Tätä samaa en voi sanoa Birdemic 2:sta. Se on melkeinpä enemmän Birdemic 1.5 kuin kakonen. Monet alkuperäisen klassiset kohtaukset on tehty uudelleen, täysin samalla tavalla.
   Ensimmäinen elokuva on tosissaan tehty elokuva joka tekijöiden osaamattomuuden takia on yksi historian pahimpia epäonnistumisia, mutta kakonen on tahalleen huonosti tehty elokuva. Tässä piilee suuri ero viihdyttävyyden kannalta. Tuolloin elokuva ei ole "hyvä huono elokuva", se on vain "huono huono elokuva". Ohjaaja James Nguyen ei ole ymmärtänyt tätä, eipä ihmekkään kun mies on onnistunut tuottamaan yhtiä huonoimpia elokuvia ikinä.

Arskaa, Sylttyä ja Prinsessoja

Joulu meni hetkessä ohi ja nyt on jo uusi vuosi. Blogailu siis jälleen hieman hidastui tuossa. Animal Crossing on jatkanut koukuttamistaan, vaikkakin vauhti viimein on hidastunut ja näin aikaa jäänyt muullekkin. Pari blogailua sitten sanoin että peli oli jo tuolloin sarjan paras, tämä mielipide on vain vahvistunut kymmenien tuntien aikana. Vaihtelevuutta ja tekemistä on aivan helvetisti enemmän kuin aiemmissa peleissä. Jos 3DS löytyy, peli on pakollinen ostos. 90 tuntia on peli pyörinyt 3DS:n tilastojen mukaan, tietenkin kaikki ei ole sentään omaa peluuta, vaan myös eräs prinsessa peliin koukuttui.

Huikeana aasinsiltana päästäänkin uusimpaan Disneyn prinsessa-leffaan eli Frozen. Moni kaveri kuin myös seuraamani kriitikot kehuivat leffaa, jopa parhaaksi Disneyksi vuosiin. Pakkohan tämä oli siis nähdä (lahjaksi saadut leffaliput eivät myöskään olleet haitaksi).
     Leffaan mennessä ei minulla ollut mitään hajua millainen leffa olisi edes kyseessä. Ehkä kerran olin jonkun mainoksen telkkarissa nähnyt. Näytti aika tyypilliseltä nyky-Disneyltä. Aika nopeasti alun jälkeen onneksi huomasin ettei kyseessä ole mikään ihan tyypillinen nykyajan ad/hd animaatio.

Jos leffaa pitäisi verrata johonkin niin ensimmäisenä tulisi mieleen useat klassikko Disneyt. Laulamista on aika paljon, prinsessoja löytyy, "hauska" sidekick (joka oikeasti oli jopa ihan hassu) ja se välttämätön prinssi. Onneksi juonen puolella oli sitten tehty muutoksia, leffaa ei ihan turhaa ole kutsuttu jopa "feministiseksi" disney-leffaksi. Yhtään en yllättynyt siitä että nainen oli käsikirjoittajana. Leffan melkein paras kohta oli jossa poromies Kristoff osoittaa prinsessa Annalle tyypillisen Disney-kliseen.

Elokuva oli visuaalisesti ja muutenkin kauttaaltaan upeaa työtä, kuten voisi odottaakin. Mikään mestariteos, tai "Pixaria" tämä ei ollut mutta todellakin yksi parhaista ellei paras Disneyn oma animaatio vuosiin. Frozen oli aivan hyvä valinta vuoden 2013 viimeiseksi elokuvaksi nähdä. 2014 ensimmäinen oli sitten jotain aivan muuta, Arnold ja Sylvester pakenee vankilasta eli Escape Plan.

Valehtelisin jos sanoisin etten olisi odottanut tätä leffaa. Viimeinkin kaksi isointa (ja myös parasta) äksönitähteä samassa leffassa. The Expendables tietenkin toi jo heidät yhteen mutta Arska on vasta kolmosessa (huhujen mukaan) jopa suurehkossa osassa eikä vain käväise paria minuuttia. Escape Planissa miehet tosissaan ensimmäisen kerran jakavat kankaan yhdessä, vaikkakin Syltty vie minuuteissa sen isomman osan ajasta nyttenkin.

Katsomaan mennessä luulin että jälleen olisi tarjolla viime vuosien tyyliin "nostalgialla" ratsastavaa perus-äksöniä mutta väärässä olinkin. Escape Plan on välillä jopa hyvin synkkä leffa, ammuskelua on vasta aivan lopussa eikä edes gorella mässäillä. Elokuvan lähin vertauskohta joka tulee nopeasti mieleen on varmaan Escape from Alcatraz. Eli paljon on hyvin klassista "istuskellaan ja koitetaan miettiä pakoa" kohtauksia. Kumpikin tähti näyttelee mainiosti, jopa iso osa pienemmissä rooleissa olevista tekee myös niin.

Tätäkin leffaa katsoessa ei voi kuin ihmetellä miesten kuntoa, kumpikin ukko on jo pitkällä "pappa" iässä mutta jaksavat silti tunkea uusia elokuvia ulos kovaa tahtia. Pakkohan nuiden jotain kamaa on vetää, enpä kuitenkaan valita jos tämän tasoista laatua tekevät. Jos siis hieman rauhallisempi actionleffa isoilla tähdillä kiinnostaa, tässä olisi hyvä valinta.

Netflix suosituksia osa 1

Netissä olen parillakin sivulla törmännyt tähän että Netflixin tarjonnasta suositellaan yhtä jos toista leffaa. Itse olen kohta kolme kuukautta aktiivisesti palvelua käyttänyt, vielä kesän alussa ei sen käyttäminen paljoa napannut mutta sen helppous ja hyvä tarjonta on minutkin voittanut puolelleen. Käytän pääasiassa Netflixin USA versiota, paljon isompi valikoima kuin Suomen versiossa, etenkin indie ja ug kamaa paljon enemmän. Suosituksetkin koskevat siis pääasiassa 'merican tarjontaa, laitteella kuin laitteella saa helposti vaihdettua versiota, kannattaa tsekata vaikka opasta netistä jos kiinnostaa.

I Saw the Devil (2010) ja New World (2013)

Leffat on kynäillyt Hoon-jung Park joka myös ohjasi New Worldin. Miehen ura on hienosti lähtenyt käyntiin. Kummankin leffan voisi sanoa kuuluvan jännitys/rikos kategoriaan, I Saw the Devil on vain astetta väkivaltaisempi ja synkkää synkempi.

I Saw the Devilissä asetelma on melko tyypillinen, päähenkilön raskaana oleva vaimo murhataan, mies lähtee metsästämään tappajaa. Aluksi elokuva tuntuu hyvin Death Wish-tyyliseltä vigilante pätkältä mutta kaikkea on vain väännetty pari astetta kovemmaksi. Ohjauksesta käsikirjoitukseen, minä rakastan tätä elokuvaa. Erikoistehosteet ovat todella hyvät, väkivalta on realistisen näköistä (vaikkakin leffassa ihmiset tuntuvat selviävän todella vakavista iskuista päähän) ja ylipäätään meininki on hyvin tylyä. Välillä tuntuu pieni toivon pilkahdus, mutta heti sekin isketään pois kuvasta. Tässä oli pitkästä aikaa elokuva josta tykkäsin alusta loppuun ja toi mieleen sen fiiliksen että miksi ylipäätään katson elokuvia yhtenä tarkeimpänä harrastuksena.

Leffojen yksi yhdistävä tekijä on myös näyttelijä Min-sik Choi. Tämä varmaankin parhaiten Old Boystä tuttu mies tuntuu vetävän roolissa kuin roolissa aivan huikean suorituksen. I Saw the Devilissä hän on hullu sarjamurhaaja, New Worldissä kusipää poliisi. Toivottavasti saamme nähdä tätä herraa tulevaisuudessakin mahdollisimman paljon.

Tästä päästiinkin toiseen leffaan, New World. Hieman leppoisampi meininki kuin aiemmin mainitussa, nyt ollaan selvästi haettu inspiraatiota monenlaisista gangster-leffoista. Monessa kohdassa tuli mieleen esim. The Departed, Donnie Brasco tai Eastern Promises. Rikolliset tappelevat keskenään, yrittävät etsiä joukoistaan rottia ja poliisit koittavat pysyä tapahtumista perillä. Päähenkilö on poliisi joka yli kahdeksan vuoden ajan on soluttautunut gangsterien sekaan, nyt jopa korkeassa asemassa. Melko tyypillistä kamaa, mutta toteutus ratkaisee. Leffasta löytyy hyviä käänteitä joita ainakaan itse en nähnyt tulevan, tyypillisiin jenkkileffoihin verrattuna korealaisten (ja seassa myös kiinalaisia) keskeinen tappelu on hyvin mukavaa vaihtelua.


Yksi isoimmista, ellei isoin ero on myös itse tappelut ja tappamiset. Ampuma-aseita käytetään melko vähän, enemmän veitsiä ja muuta kättä pidempää. Leffasta löytyy myös hyvin Old Boyn mieleen tuovia tappeluita, pitkiä ottoja jossa helvetisti laitetaan porukkaa lättyyn. Länkkärit saisivat tosissaan ottaa mallia toimintaleffoihinsa idästä. New World ei ole mikään merkittävä mestariteos, mutta todella hyvä elokuva, yksi parhaista ellei paras genressään moneen vuoteen. Kauttaaltaan hyvin tehty elokuva.

Minä kun olen kyseessä niin tietenkin myös kauhua pitää suositella, tämän tehtävän hoitaa loistavasti Session 9 (2001). Valitettavan moni tuntuu tämän elokuvan ohittaneen, minäkin vasta juuri Netflixin kautta sattumalta tämän katselin. Joissain paikoissa kehuttu, joissain haukuttu. Ehkäpä isoin syy ohittamiseen itselle oli näyttelijät, oikein kenestäkään jotka tunnistin en pahemmin ole ikinä välittänyt. Mukavana yllätyksenä jokainen vetää todella hyvät roolit.

Luulin että nyt olisi nykyajalle tyypilliseen tapaan jotain kummitustalo meininkiä tiedossa, sitä se tavallaan on mutta enemmän mennään itse hahmojen pään sisälle. Leffan tarina on aika simppeli, joukko työmiehiä menee vanhaan mielisairaalaan poistamaan asbestia. Kummalisia juttuja alkaa tietenkin tapahtumaan. Tämän tarinan voisi kusta niin monella tavalla, mutta oikein missään ei mennä mönkään. Tunnelma on välillä hyvin piinaava, mitään turhia äkkipelotteluja ei ole ja elokuva laittaa samalla katsojan tosissaan arvailemaan että mitä helvettiä nyt on meneillään. Mitään en ala spoilaamaan mutta leffa ei petä juonellisesti.

Iso osa hienosta tunnelmoinnista on kauniit, pitkät otot joiden avulla vanha mielisairaala saadaan tuntumaan todella epämukavalta paikalta. Elokuvassa on melkein dokumentin tapaista tuntoa joka on vain hyvä asia. Elokuva ei ollut julkaisussakaan menestys, mutta onneksi vuosien saatossa se on saanut ansaitsemansa kulttistatuksen ja arvostusta.