He's Back (The Man Behind the Blog)

Kuten valkoinen zombi konsanaan nousen minäkin aina vain kuolleista. Aikaa ei vain ole löytynyt tähän harrasteeseen mutta ehkä se tästä, ehkä. Ilman suurempia lätinöitä siirrytään itse aiheeseen:

Viime viikkoina PC on tullut takaisin dominoimaan pelailujani PS4:n sijasta. Steamin kirjastoa olenkin onnistuneesti tyhjentänyt mutta vieläkin löytyy pari sataa peliä testaamatta. Hotline Miami 2 ja Grim Fandango Remastered veivät omat siivunsa mutta myös muutakin olen ehtinyt pelailemaan ja ihan läpi saakka.

The Novelist

"Taidepelit" ovat viime vuosina iskeneet minuun hyvinkin lujaa. Nämä pelillisesti minimalistiset ja juonta painottavat pikkupelit ovat mukavan rentouttavia kaiken äksönin ja paukkeen välissä. Novelist kiinnosti suuresti jo julkaisun aikoihin (joulukuu 2013) mutta arvostelujen perusteella jäin odottelemaan niitä kuuluisia alennuksia. Päätös oli aivan oikea, peli ei ole mitenkään täyden hintansa arvoinen (15e Steamissa).

Pelissä ollaan jonkinlainen henki/kummitus joka majailee eräässä talossa. Sinne muuttaa perhe jolla on monenlaisia ongelmia. Pelaajan pitää sitten koittaa korjailla heidän ongelmiaan, tämä onnistuu etsimällä vihjeitä heidän elämästään ja sitten kun kaikki on löydetty niin pitää päättää että ketäs nyt autetaan.

Pelin ainoa "haaste" tulee pelihahmojen väistelemisestä ja piilossa pysymisestä. Jos joku näkee sinut niin pahimmillaan voi käydä niin ettet voi kyseisessä chapterissa hänen ongelmaa korjailla. Minulle ei tätä koskaan käynyt kiitos pelin helppouden, lamppuja ja muita paikkoja joihin voi mennä piiloon on talo täynnä.

Itse juoni oli kelpoa kamaa mutta monesti tuntui ettei omilla valinnoilla ollut paljoa merkitystä isoon kokonaisuuteen. Tiedä sitten jos toisella läpäisyllä tekisin kaiken toisin niin olisiko loppu aivan erillainen. Kaipasin myös kovempaa pohdintaa valintojen kanssa, monesti ne olivat aivan selviä. Melkein aina ennemmin keskityin töihin/vaimoon kuin märisevään penikkaan. Tiedän, olen hirviö. Pelin paras asia onkin varmaan itse aihepiiri mihin se keskittyy. Ei pahemmin tule mieleen toista peliä jossa keskitytään sosiaalisiin ja perheen tavallisiin ongelmiin. Tästä suuri plussa.

Noin kolmen tunnin pituinen peli oli aivan kivaa pelailua sunnuntai aamupäivälle. Muttei tosiaan muuta kuin "aivan kiva". Uudelleen ei kauheasti innosta tuota pelailla ja läpäisyn jälkeen heti koneelta tuon poistin tilaa viemästä. Voi ehkä olla että hieman enemmän tuntuu fiilikset negatiivisilta mutta ei, kyllä tuon mielellään kerran pelailee. Suosittelen siis peliä lämmöllä jos aihepiiri kiinnostaa, mutta tuolloinkin vain Steamin alennuksesta. 7/10

Kun Novelistin haamuilut eivät minulle riittäneet niin siirryin toiseen kummiteluun, kyseessä on Murdered: Soul Suspect.

Jos L.A. Noiren, Deadly Premonitionin ja Beyond: Two Soulsin yhteinen äpärä kiinnostaa niin tässä olisi hyvä ehdokas. Pelissä tutkitaan rikospaikkoja kuin Noiressa, tunnelma ja etenkin pahis on kuin suoraan Premonitionista ja kaikki yliluonnolliset jutut Beyondista. Kuulostaa ihan hyvältä sekoitukselta mutta lopputulos ei ole mitään erityisen hemaisevaa.

Peli alkaa sillä kun pääpahis Bell Killer mukiloi ja ampuu sankarimme Ronanin. Eipä sitten auta kuin alkaa tutkimaan omaa murhaa sekä tappajan aiempia tekosia kummitellen. Iso osa pelistä sijoittuu rikospaikoille joita tutkitaan hyvin L.A. Noiresta lainatulla tavalla mutta todella paljon tylsemmin. Rikospaikat ovat hyvin pieniä ja kaiken tärkeän löytää hetken kävelyllä ja oikeassa paikassa X-painiketta painamalla. Haasteesta ei ole tietoakaan koko pelissä kun missään kohdassa ei voi epäonnistua. Kohdatkin joissa etsivä koittaa päässään lankoja yhdistellä voi läpäistä arvailemalla, aivot ei joudu kovalle käytölle tätä pelatessa.

Pulmapelin aatelia.

Rikospaikkojen tutkimisen jälkeen eniten aikaa pelissä voi käyttää kaikenlaisen pienen keräilemiseen. Kaikkeen mahdolliseen liittyvää pikku tilpehööriä on kaikkialla. Aluksi nuita jaksoikin kovalla innolla keräillä mutta sitten siihen tylsistyi. Etenkin tiettyjä tarinoita avaavia esineitä olisin tahtonut kerätä mutta ei vain innosta juosta nurkasta toiseen etsimässä kiiltävää esinettä muuten niin tylsässä maailmassa. Hyvin tyypillistä ja tylsää väkinäistä pelin pidentämistä.

Kolmas huomattava osa pelistä menee pakollisissa toimintakohtauksissa joissa hiiviskellään demonien seassa. Nämä kohtaukset ovat hyvin puuduttavia ja turhia. Hetki hiiviskellään ja sitten päästään monsterin taakse ja yhden napin ja tatin painalluksella tuhotaan pahis. Hurraa. Onneksi näitä kohtauksia on "vain" kymmenisen kappaletta koko pelissä ja parasta on se että kaikkia hirviöitä ei tarvi tuhota, jos tahtoo tai pystyy niin ne voi ohittaa kokonaan.

Pelillisesti teos ei siis ole häikäisevä, mutta entäpä se juoni? Tarinavetoinen pelihän on siis kyseessä joten paras olisi tämän puolen olla kunnossa. Osittain se onkin. Päähahmo on tylsä ja mumisee tarinan läpi. Huvittavinta herrassa on hänen tupakointinsa, sätkä palaa alusta loppuun. Kaippa kehittäjät ajattelivat että fedora päässä oleva tatuoitu sätkämies olisi tosi coolia. Väärin meni.

Itse pääjuoni on hyvin kliseinen ja lopun isot twistit arvailee jo alussa. Onneksi sivutehtävät ovat hieman pelastamassa meininkiä. Monet pienet tarinat tai hahmot ovat pelin parasta antia. Löytyy lapsia pilkkova teurastaja kuin myös kenkää haisteleva stalkkeri. Näiden hahmojen kanssa käytyjen keskustelujen tasoista settiä olisi tämä peli tarvinut enemmän.

Teknisesti ainakin PC versio toimi aivan hyvin. Minunkin jo melko vanhentuneella koneella peli pyöri melkein täysillä ongelmitta. Pituudeltaan Murdered on melko lyhyt, vain seitsemän tuntia kesti läpäisyssä ihan rauhallisesti pelaten. En yhtään ihmettele jos joku tämän alle viiteen tuntiin vetäisi ilman keräilemistä. Sinäänsä tuo pituus on aivan sopiva, pitempänä tätä en varmaan olisi jaksanut ja kesken olisi jäänyt.

Loppujen lopuksi peli on kauttaaltaan niin keskinkertainen kuin peli voi ollakkaan. Hyviä ideoita kyllä löytyy mutta toteutus ei häikäise. Parilla eurolla alennuksista tämä on aivan hyvä diili mutta sitä enempää ei kannata maksaa. 5-6/10

One more turn...

Voi voi. Yli kuukausi on taas vierähtänyt viime blogailusta. Koitin pari kertaa viime kuussa tehdä jotain kauhuleffoihin liittyvää kirjoitusta (koska halloween) mutta mitään en saanut aikaiseksi. Yksi syy tähän on uusi työpaikka jossa reilun kuukauden nyt olen lorveksinut. Toinen syy on viime aikoina tavallista innokkaampi pelailu. Animal Crossing: New Leafia jaksaa vieläkin pelata kuten myös viime kuussa julkaistua Super Smash Brossin 3DS versiota. Mutta näiden lisäksi on yksi aikasyöppö joka voittaa kaikki...

Civilization: Beyond Earth (PC)

Sid Meierin nimen alla ratsastava 4X strategiasarja on yksi kaikkien aikojen suosituimmista genressään. Itse tutustuin sarjaan joskus 1990-luvun lopusssa hyvin heikosti. Taisi jollain Kompuutteri Kaikille-lehden mukana tulleella levyllä olla alkuperäinen peli kokonaisuudessaan jota sitten veljen kanssa koitettiin pelailla. Eihän siitä oikein tullut mitään kun englanti ei luistanut vielä hyvin ja peli ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Tuosta sitten vierähtikin yli kymmenen vuotta kunnes palasin sarjan pariin.

Civilization 5 tuli hieman spontaanisti napattua Steamin alesta jokunen vuosi sitten. Moni kaveri sitä oli kehunut ja pelannut jopa satoja tunteja. Ajattelin että jospa se edes hintansa arvoinen olisi (jotain 20e ehkä silloin oli alessa). Mitä meninkään tekemään, ekoina viikkoina jo pelitunteja tuli reilut 50. Tuon jälkeen tahti hidastui mutta on tuossa Steamin mukaan mukavat 200h pelattuna. Jokainen lisäri tuli ostettua ja ne aina vain paransivat jo valmiiksi loistavaa peliä. Peli meni aika nopeasti yhdeksi suosikiksi genressään sekä teki minusta "sarjan fanin". Myöhemmin myös osat III ja IV lisäreineen tuli ostettua ja pienien tesmailujen jälkeen omasta mielestä sarja on edennyt kokoajan vain parempaan suuntaan.

 

Tämän vuoden keväänä pelien takana oleva Firaxis studio julkisti Civilization: Beyond Earthin. Melko selväksi he tekivät jo tuolloin että kyseessä on Civ 5 moottorilla tehty scifi spin-off sarjalle. Peli meni minulla nopeasti odotetuimmaksi tälle vuodelle. Nyt sitten sitä on saanut parisen viikkoa pelailla ja fiilikset pelistä ovat... hyvät.

Beyond Earth ei tosiaan keksi pyörää uudelleen. Se on pelillisesti monella tavalla hyvin samanlainen kuin Civ 5. Tavallaan tämä välillä harmittaa kun asiat tuntuvat ajoittain turhankin tutulta. Kehittäjät oisivat saaneet minun mielestä yrittää enemmän uusia kikkoja mutta melko turvallisesti mennään. Etenkin vakoojat ja kauppareitit ovat kuin suoraan Vitosesta repäistyjä. Edes jonkunlaista visuaalista uudistusta olisi voitu tehdä. Mutta kuten sanotaan: "don't fix it if its not broken"...

Noh, kyllä pieniä viilauksia ja pari suurtakin uudistusta on mukana. Teknologia ja hyve systeemejä on muutettu paremmiksi. Valinnan varaa on kummassakin enemmän. Nyt ei tarvi tai edes kannata pitäytyä vain tietyissä hyve tyyleissä kun jokaisesta kategoriasta löytyy kaikenlaisille sivilisaatioille käytännöllisiä kykyjä ja bonuksia. Vitoseen verrattuna teknologioilla on entistä suurempi merkitys. Monesti pitää tarkasti miettiä että minkä opiskelisi seuraavaksi.

Vitosen ideologioiden ja uskonnon tilalla on "mieltymys" systeemi joka on nakattu teknologioihin kiinni. Sinäänsä se toimii yhdenlaisena oman kansan elämänfilosofiana joka vaikuttaa merkittävästi melkeinpä kaikkeen. Näitä mieltymyksiä on kolme: Alieneja vihaavat natsit, teknologian kaiken edelle laittavat nörtit sekä alieneja rakastavat hipit. Näistä oma suosikki on viimeisin. On hienoa muuttaa omista joukoista yhdenlaisia ihmis-alien äpäriä joiden seassa tallustelee ihan puhtaita hirviöitä. Etenkin lopussa avattava jättiläishirviö on aivan parasta. Se on kuin suoraan jostain Godzilla-elokuvasta, sillä on hieno laittaa viholliset lyttyyn.

Nuiden systeemien uudistusten lisäksi se merkittävin uusi juttu on itse alienit. Nämä Civ 5:n barbaarit korvaavat tietokoneen ohjaamat joukot ovat etenkin pelin ensimmäisen puolikkaan aikana hyvin merkittävä vastus. Sinäänsä vasta "end gamessa" näistä monstereista ei ole enään pahemmin vastusta. Monta kertaa minunkin viattomat työläiset ja uusia kaupunkeja aloittamaan lähteneet kolonialistit joutuivat maassa myllertävien jättimatojen tai vedessä menevien krakenien suihin. Sinäänsä alienit ovat kilttejä vain juuri nuita hippejä kohtaan, vaikkakin silloinkaan niihin ei voi aina luottaa.

Kivana pikku lisänä johtajien ulkonäkö muuttuu pelin aikana.

Kokonaisuutena Beyond Earth on siis mainio peli, mutta turhankin tuttu. Kyllä tähän varmana tulee mukavasti pelitunteja nakattua ja innolla odottelen jo tulevia päivityksiä joissa uusia kansoja ja joukkoja tulisi lisää. Jos vain kauppareitteihin ja vakoojien komenteluun tulisi jonkunlaiset automaatiot niin pahemmin ei olisi valitettavaa. Etenkin end gamessa alkaa välillä ärsyttämään niiden jatkuva mikromanagerointi. Vastaavasti taas työläisten automatisointi on täysin kustu. Rakentelevat aivan turhia juttuja ja vääriin paikkoihin. Juuri pelin viimeisinä tunteina olisi mukava nakata vain automatisointi niihinkin mutta ei. Onneksi näihin mainittuihin asioihin Firaxis on jo kertonut tekevän päivitystä. 8/10 tällä hetkellä, hyvin lähellä ysiä. Jospa patchien ja lisämatskujen jälkeen peli sinne kapuaisi.

Zombeja ja demoneita

Tässä viimeisen kahden viikon aikana olen viettänyt melkoisesti aikaa elävien kuolleiden sekä demonien seassa. Puhun siis videopeleistä enkä elämästäni Oulun kauniissa kaupungissa. Eli mitä ja millä olen pelaillut viimeksi:

DmC: Devil May Cry (2013)

Emoilua ja mäiskettä. Tuossa olisi tämä peli tiivistettynä. DmC: Devil May Cry on jo yli 10 vuotta pyörineen sarjan uusin osa sekä samalla rebootti. Sanon heti tähän alkuun, aiemmat osat eivät ole minulle kovin tuttuja. DmC 1-3 osia olen tesmaillut kaverien luona mutta yhtäkään niistä en ole läpäissyt. Minua ei siis haitannut monien "fanien" suu vaahdossa huutamat vääryydet hahmoihin ja juoneen liittyen. Ne oli muuten vaan paskaa minunkin mielestä.

Mutta kukapa juonesta välittää kun kyseessä on nopeaa ja hienoa mätkintää sisältävä peli. Pelasin pelin PS3 konsolillani (kiitos PSN+) joten peli ei ehkä ole yhtä näyttävä kuin esim. PC versio mutta perkele, tämä on nätti peli. Etenkin toiminnan sulavuus ja efektimyrskyt saivat aikaan hymyn huulille. Hyvin on revitty tehoja jo hyvin vanhasta raudasta. Grafiikkoja tärkeämpää tämmöisessä hack 'n' slash pelissä on kuitenkin pelattavuus sekä sulavuus ja niissä ei ole minun mielestäni moitittavaa. Mitään kummempaa lagailua ei tullut vastaan sekä combottelu onnistui kuin tanssi. Etenkin iskujen määrä ja aseiden välillä vaihtelun helppous ovat suuret plussat.

Taistelu ja ulkoasu ovat siis kovaa kamaa. Miten sitten muuten? Juoni on kuten alussa sanoin isolta osalta täyttä kuraa ja täysin arvattava. Hahmot ovat tylsiä ja unohdettavia, en enään edes muista kuin parin päähenkilön nimen vaikka läpäisystä on vasta viikko. Toisen miinuksen pelille annan sen liiallisesta tasohyppelyyn painottamisesta. Melkein kokoajan joutuu hyppimään ja liitelemään pienien alustojen välillä ja se tylsistytti minua. Älyän että vaihtelun vuoksi tuota oli laitettu mutta hieman vähemmän hyppelyä ensi kerralla, kiitos.

Musiikista ja äänimaailmasta annan taas suuret plussat. Taistelujen aikana pauhaa menevät biisit jotka sopivat hyvin tunnelmaan. Tuollaista musiikkia en pahemmin muuten kuuntele mutta tähän tuo elektroninen mäiske sopi täydellisesti. Myös demonien örinät ja etenkin eräässä pomotaistelussa olleet kohinat olivat huikeaa kamaa.

Kaikkiaan DmC: Devil May Cry (aivan älyttömän tyhmä nimi) oli minulle positiivinen yllätys. Sarjaan uutena tulokkaana tämä tuntui mainiolta osalta hypätä messiin ja kyllä nyt löytyisi innostusta pelailla nuo aiemmatkin osat läpi. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, jospa juoni olisi tuolloin parempi. 8/10

Dead Island: Riptide (2013)

Pari vuotta sitten pelailin alkuperäisen Dead Islandin läpi. Mukavat 15h siinä vierähti kun yhteispelinä sen veteli Steamissa. Yksin sitä ei jaksanut sekuntiakaan. Nyt kun Humble Storesta tämä pari vuotta myöhemmin tullut Dead Island (1.5) Riptide lähti viidellä eurolla niin ajateltiin kaverin kanssa että olisi kai aika palata lämpimiin maisemiin paloittelemaan zombeja.

Kuten jo äsken nakkasin niin tätä peliä voisi helposti sanoa Dead Islandin 1.5 versioksi. Peli on isolta osalta sitä samaa mitä alkuperäinen mutta kaikkea on hieman lisää. Yksi uusi pelihahmo (jota en tietenkään testannut), kaikenlaisia aseita lisää (etenkin tuliaseita) sekä jokunen uusi hassu zombi. Kaippa tuo tarinakin oli uusi mutta kun se on laadultaan aivan järetöntä kuraa niin hankala on huomata eroa. Onneksi dialogi sentään välillä naurattaa älyttömyydellään, meno on kuin suoraan halvimmista 1970-80 lukujen kauhuelokuvista.

Joku voi tässä vaiheessa miettiä että miksi edes ostin tämän pelin? Koska se on perkeleen hauska yhteispelinä. Kaverin kanssa on mukava turista Skypessa paskaa samalla kun muussaa elävien kuolleiden päitä tohjoksi. Pelin ajoittaiset bugit sekä älyttömät fysiikat voisivat vituttaa yksinpelissä mutta co-opissa ne vain naurattavat.

Dead Island-sarja on monella tavalla viallinen. Aiemmin mainitut tekniset viat sekä juoni ovat minulle suurimmat miinukset. Sarja tekee kuitenkin pari asiaa aivan loistavasti. Iso plussa tulee oman hahmon mukaan skaalautuvista vihollisista. Tällöin ei ole väliä vaikka yhteispelissä jokainen hahmo olisi tasoltaan aivan toisista laidoista. Viholliset ovat näin aina sopivan haastavia jokaiselle. Etenkin Borderlands saisi ottaa tästä mallia, siinä kun viholliset skaalautuvat moninpelissä aina vain pääpelaajan mukaan.

Enpä tiedä mitä muuta tästä enään sanoisi. Mainio yhteispeli, paska yksinpeli. Peliä saa nykyään monestakin paikasta hyvin halvalla joten jos vain kaveri löytyy jolle tämmöinen peli myös maistuisi niin tässä olisi hyvä co-op peli. Meillä kesti tarinan läpäisyssä reilut 10 tuntia, tähän sisältyy myös iso osa sivutehtävistä. Pituudeltaan siis hieman lyhyempi kuin aiempi osa. Mutta jos näiden kahden pelin välillä pitäisi valita niin Riptide vie voiton. 7/10

It's alive!!!

Jälleen on tovi mennyt viime kirjoituksesta. Toukokuussa on ollut yhtä jos toista menoa joten helposti unohtuu blogailu. Vuosi on tullut täyteen tämän blogin aloituksesta, kiitos vain kaikille lukijoille. Ajattelin pienenä muutoksena tehdä niin että tästä lähtien voisin antaa ihan numerollisen arvosanan elokuville tai peleille mistä puhun. Käytän 1-10 asteikkoa, elokuvien suhteen aikalailla sama meno kuin imdb.comissa. Eli 5-6 on keskinkertainen, 8 on jo tosi hyvä, 9 klassikko ja 10 annan todella harvoin millekkään. Kyseisen sivuston asteikollahan siis 1-3 on jo täyttä paskaa jota ei vitsilläkään edes katsoisi (paitsi minunlaiset pervot). Ai miksi käytän tuon sivuston asteikkoa? Koska siellä nakkaan aina leffoille katsomisen jälkeen arvosanan ja sama siis täällä käyttää tuota menetelmää. Eikai tässä muuta, mitä leffoja toukokuussa olen ehtinyt näkemään teatterissa?

Godzilla (2014)

Ensi-illassa saakka kävin tämän yhden "kesän odotetuimman" leffan katsomassa. Odotukset eivät olleet korkealla mutta pienoisesti toivoin kovaa mätkettä ja hienoa paluuta Hirviöiden Kuninkaalle. Vuonna 1998 tullut pökälezilla on itselle melkein nostalginen leffa, olin sen tullessa nuori ja dinosaurukset/hirviöt olivat kovaa kamaa. Ihan hyvin siis maistui tuo leffa vaikka jo pari vuotta myöhemmin hieman vanhempana uudelleen sitä katsellessa älysin kuinka kamalan huono elokuva tuo on. 

Tuon jälkeen sitten olin nähnyt niitä oikeita alkuperäisiä Godzilla elokuviakin yhden jos toisen. Mikään suuri fani en ole mutta tunnen tiettyä viehätystä jopa moniin hyvin huonoihin sarjan osiin. Kumipuvut ja kämäset tehosteet kun lämmittävät sydäntä aina tuhannesti enemmän kuin nykyajan älyttömät CGI räjähdykset. Tästä uudesta elokuvasta olin ennen ensi-iltaa nähnyt vain sen yhden aika lyhyen teaser trailerin. Ihan kivoja viboja se antoi, etenkin kun luulin että itse Godzilla olisi nyt vihollinen. Miten sitten kävikään...

Uusi Godzilla elokuva on monella tavalla teknisesti hyvin tehty elokuva ja visuaalisesti jopa huikea. Tuo on yksi ainuista positiivisista asioista jota voin tästä tekeleestä sanoa. Juoni on kuraa, siis jopa kesäleffa standardeilla. Kaikki hahmot ovat aivan unohdettavia ja dialogi on nolostuttavan huonoa ajoittain. Ainoa hyvä hahmo on Bryan "Heisenberg" Cranstonin esittämä tiedemies. Trailerit ja mainokset antavat semmoisen kuvan että mies olisi suuressakin osassa, mutta sehän olisi hyvä asia joten hänet tapetaan 20min kohdalla. Loput 100 minuuttia sitten seurataan Kick-Assin seikkailuja. Täällä en ole ehtinyt vielä kertoa vihaani kyseistä leffasarjaa kohtaan, toivotaan ettei tarvitsekaan. 

3D oli myös paskasti tehty ja turhaa.

Moni voikin ihmetellä nyt että miksi edes puhun juonesta, onhan kyseessä perkele Godzilla elokuva. Mihin sitä juonta tarvitaan? Pääpointtihan kyseisen hirviön elokuvissa on itse monsterien välinen taistelu keskenään tai ihmisiä vastaan. Tällä kertaa kuitenkin tekijät olivat ajatelleet että ei, kaikki haluavat nähdä ihmisten välistä kuivaa ja turhaa draamaa 90% ajasta. Lopussa sitten vasta päästään näkemään sitä kauan odotettua mätkettä, nämä viimeiset 15-20min ovatkin sitten mainiota äksöniä vaikkakin ajoittain turhan sekavaa kiitos savun ja pimeyden keskellä olevan tappelun.

'Merica fuck yeah!

Monet ovat puolustaneet elokuvaa sillä että juuri tämä 1.5h kestävä monsterien taistelun odottelu tuo sitä jännitystä ja näin se lopussa oleva herkku on entistäkin parempaa. Minusta tämä sinäänsä kokonaisen elokuvan pituuden verran odottaminen on aivan liian kauan. Hirviö-elokuvien rakennehan on (hyvin tehtynä) semmoinen että aikaisintaan act 1 lopussa nähtäisiin itse kauhistus, tämä uusi Godzilla vie tämän hetken aivan liian kauas tuonne act 2 loppuun. Tuohon mennessä katsoja on jo ehtinyt kyllästymään kuolemaan saakka turhien ihmisten pälinöistä ja muusta turhasta paskasta. Hienoa tehdä Godzilla elokuva jossa itse nimessä oleva hirviö on vain sivu-roolissa.

En suositte tätä elokuvaa, ainakaan että tuosta maksaisi pahemmin mitään. Katsokaa ennemmin niitä vanhoja Godzilla leffoja. Arvosana olisi enimillään 5/10, piste jos toinen tulee pelkästään jo visuaalien takia. Nättiä kakkaa, näin lyhyesti sanottuna.

X-Men: Days of Future Past (2014)

Eilen melko spontaanisti päätin tätä mennä katsomaan kun jopa kehuja oli tämä uusin X-Ryhmän seikkailu saanut. Supersankarileffoista tämä sarja onkin ehkä se oma suosikki Batmanin kanssa. Alkuperäisen trilogian kahdesta ensimmäistä osasta tykkään jopa aika paljon. Myös jokunen vuosi sitten tullut First Class yllätti laadullaan. Muut osat ovat sitten olleet paskan ja keskinkertaisen välillä.

Tämä uusi elokuvahan siis sitoo aikamatkustelun avulla kaikki tähän mennessä tulleet elokuvat yhteen, jonka ansiosta vanhat papat ja First Classin näyttelijät pääsevät yhdessä taistelemaan. Wolverine on taas suuressa roolissa (eikö olisi jo aika painottaa tarinaa johonkin toiseen hahmoon välillä?) kuten myös Magneto ja Xavier. Paras uusi hahmo on nuori Quicksilver jonka kohtaukset ovat kerrassaan loistavia. Pahemmin en halua spoilata mutta pitkästä aikaa näin todella, todella hyvää slowmo äksöniä joka samalla nauratti että myös oli siistiä.

Minä pidin tästä elokuvasta. Tämä on mahdollisesti jopa paras X-Men leffa tähän mennessä, elokuva vain vaatii katsojalta sen että aiemmat osat ovat myös tuttuja. Mikään huikea mestariteos tämä ei ole, mutta hyvä kesäleffa (toisin kuin Crapzilla). Elokuva osaa tasapainotella todella hyvin vakavan (tai jopa synkän) sekä hauskan välillä. Taistelu menee välillä todella brutaaliksi, verta ei tietenkään pahemmin tipu mutta tyyppejä kirjaimellisesti revitään palasiksi. Sinäänsä huvittavaa että elokuva voi olla K13 vaikka kaikenlaista kamalaa tapahtuu sankareille, ei hätää kunhan vain verta ei tipu. 

Toimintaa on riittävästi muttei liikaa, välillä on hyvän pitusia pätkiä joissa vain sankarit keskustelevat keskenään ja nämäkin kohdat toimivat kiitos hyvän dialogin. Mikään nerokas kässäri tässä ei ole, mammutin kokoisia reikiäkin löytyy juonesta mutta toisin kuin esim. Godzillassa tässä ne ei haittaa koska tämä on viihdyttävä elokuva alusta loppuun. Kyllä meno välillä menee turhan överiksi mutta se ei ärsyttänyt, huvitti enimillään.

Jos siis hyvin tehty kesäleffa kelpaa niin tässä olisi loistava vaihtoehto. 7/10 antaisin arvosanaksi. Ei mitään maailmaa mullistavaa mutta viihdyttävää toimintaa vanhojen ja uusien tuttujen kanssa.

Kukkia, matkailua ja tarina veljeksistä

Tuossa viime viikolla pelasin yhden tähän asti vuoden parhaista peleistä, Brothers: A Tale of Two Sonsin. Kyseessä on ruotsalaisen Starbreeze Studiosin uusin peli, aiemmin studio oli minulle tuttu loistavista Riddick-peleistä ja laadultaan vaihtelevasta The Darknessista. Nuo pelit olivat fps-räimettä hyvillä juonilla, on Brothers jotain aivan muuta. Peli kuuluu tähän tässä sukupolvessa tulleisiin "indiehäröilyihin" joissa itse tarina ja tunnelma menee pelaamisen edelle. Melkein voisi puhua elokuvallisista peleistä. Lähin samantyylinen peli on varmaankin minulle viime vuoden paras peli Journey.

Kummassakin pelissä ei pelkästään ole helvetin hyvä tunnelma, myös mm. pelattavat hahmo(t) ovat samanlaisia. Mitään oikeaa dialogia ei ole ollenkaan, siansaksaa mölötetään alusta loppuun, kummassakin tavoitteena on vain edetä valmiiksi tehtyä polkua ja päästä loppuun. Kumpaakin peliä on kehuttu myös hyvin koskettaviksi ja aikuismaisiksi, tästä olen myös samaa mieltä vaikkakin Journeyn peluu aiheutti astetta kovemmat vibat. Brothersin suurin ero genren muihin peleihin on itse ohjattavuus. Peli on pakko pelata ohjaimella (itse pelasin Steamistä ps3-ohjaimella), koska koko pelin ajan ohjataan kumpaakin veljestä samaan aikaan. Vasen puoli ohjaimesta on varattu isoveljelle ja pikkuveljeä ohjataan oikealla puoliskolla. Aluksi tämä tuntui pöhköltä, mutta parin minuutin jälkeen siihen tottui. Iso syy miksei tämä ala ärsyttämään on pelin suhteellisen hidas vauhti, mitään kiirettä ei ole ja maisemia kannattaakin jäädä ihmettelemään. Viimeksi varmaan God of War-sarjan peleissä olen yhtä hienoja maisemia nähnyt.

Veljesten tarina alkaa suhteellisen valoisissa merkeissä, vaikkakin heti tehdään selväksi että poikien äiti on hukkunut tovi sitten. Isukki sitten sairastuu ja hänelle pitää lääkettä hakea, seikkailu alkakoon. En ollut etukäteen lukenut tai katsellut pelistä oikein mitään, tämän takia todella synkät käänteet yllättivät. Sinäänsä sekin että peliä myytiin Halloween-alessa olisi pitänyt kertoa jotakin. Kaikkiaan hieno peli jonka varmana tulen pari kertaa vielä läpäisemään.

Kaikkiaan hienoa että tämänlaisia samalla minimalistisia mutta hyvin tarinallisia pelejä on alkanut tulemaan tiheämmin. Aiemmin mainitsin Journeyn, pelin tehnyt Thatgamecompany on melkeinpä ollut tämmöisten pelien edelläkävijä. Heidän aiemmat pelit, Flow ja Flower olivat minullekin tärkeässä roolissa PS3:n ostossa. Flow on näistä se "pelimäisin" taas kun Flower kaikista häröin. Tämän takia se on vieläkin suosikki tästä kolmikosta. Pelin huikea ulkoasu, rentous ja tunnelma on voittamatonta. Yhdesti jos toistekkin tuli peliin palattua pelkästään rentoutumaan, pelissä kun ollaan tuulen puuska joka nappaa kukkien terälehtiä mukaansa. Mitään muuta ei tarvita kuin yhtä nappia painaa ja ohjainta kallistella, voiko simppelimpää olla?

Journey on kylläkin taas tarinallisesti se vahvin tekele. Vaikka mitään dialogia tai kirjoitettua teksiä löydy, on pelissä parempi tarina kuin 99% peleistä mitä on tehty. Loppu on samalla surullinen mutta kaunis, myös kuitenkin iloista meininkiä löytyy ja seikkailun tunne on ajoittain todella vahva. Olen pelannut Flowerin ja Journeyn useita, useita kertoja läpi ja näin tulen varmana tulevaisuudessakin tekemään. Yksi merkittävä asia tämmöisissä peleissä on juuri pituus, nämä seikkailut eivät kestä kuin pari tuntia. Niitä ei ole turhaan venytetty vaan on tehty tiukka paketti johon jaksaa palata uudelleen ja uudelleen.

Top 5 Ihmissusi

Kuukausi on lopuillaan, niin on myös meikän Top 5 listaukset. Nopeasti on kuukausi mennyt ja pari listaakin jopa olen saanut tehtyä. Aluksi suunnittelemani slasher/sarjamurhaaja lista jäi sitten tekemättä. Ideana tuntui helpolta mutta loppujen lopuksi valinnat olisivat olleet turhan vaikeita, genre on niin laaja ja hyviä elokuvia on todella paljon. Tässä kuitenkin voin sanoa että selvästi ykösenä olisi alkuperäinen The Texas Chainsaw Massacre, yksi parhaista kauhuleffoista ikinä.

Viimeiseksi listaksi keheytyi ihmissusi-elokuvat. Top 5 tästä genrestä oli melkoisen helppo tehdä, hyviä aihepiiriä käyttäviä leffoja on suhteellisen vähän, tai meikällä on käynyt vain huono onni valintojen kanssa.
     Monissa hyvissä kauhuelokuvissa on mukana ihmissusia, kuten The Monster Squad, Waxworks tai ihan vasta tsekkaamani Trick 'r Treat, kuitenkin on melko vähän hyviä taikka loistavia teoksia joissa ne olisivat pääroolissa. Isoin syy tähän tuntuu olevan itse hirviön hinta, uskottavan tai edes hyvän näköisen ihmissuden tekeminen ei ole halvinta puuhaa. Kuitenkin viisi vallan mainiota genreen kuuluvaa teosta ainakin tiedän, tässä ne ovat:

Numero 5.  Ginger Snaps (2000)

Ihmissudet + teinit = hyvää? Kyllä tässä leffassa. Päähenkilöinä ovat kaksi sisarusta joilla on pakkomielle kuolemaan. Puistossa sitten immeissusi hyökkää ja tästä alkaa taistelu kirousta vastaan. Isoin ero Ginger Snapsissa muihin genren teoksiin on juuri asetelma ja päähenkilöt. Minulla ei tule toista ihmissusileffaa mieleen jossa teinitytöt ovat pääroolissa. Aluksi tämä tuntui ideana huonolta, mutta kiitos hyvien näyttelijöiden ja käsikirjoituksen tämä on vain plussaa.

Ihmissusi-elokuvissa itse kirousta käytetään yleensä jonkinlaisena metaforana. Onko sitten huumeet vai hulluus kyseessä. Tässä leffassa se on naiseksi tuleminen, jälleen hyvin erikoinen veto muihin verrattuna. Angstailua ja menkkoja on siis luvassa hyvin paljon. Itse erikoistehosteet on hyvin tehty, ollenkaan ei CGI:tä ole käytetty ja näin on hyvä. Kauttaaltaan mainio elokuva joka on jäänyt vuosien saatossa valitettavan pienen yleisön herkuksi.

Numero 4. Dog Soldiers (2002)

Neil Marshallin ura elokuvien parissa lähti hyvin käyntiin. Mies teki debyyttinään yhden parhaista ihmissusileffoista ikinä, sitten seurasi myös helvetin hyvä The Descent. Tämän jälkeen mies sai enemmän rahaa kätösiinsä ja on tehnyt vain melkoista pashkaa. Toivoa en vielä ole menettänyt miestä kohtaan, mutta hyvältä ei näytä.

Mutta its Dog Soldiers. Brittisotilaat menevät sotaharjoituksiin mutta vastassa ei olekaan toinen tiimi vaan ihmissusia. Miehet koittavat taistella vastaan ja selvitä kotiin hengissä, näin ei kaikille käy. Vaikka leffa on pääasiassa vakavaa kauhua on jälleen myös komediaa eksynyt mukaan. Miesten välinen dialogi on ajoittain melkoisen hauskaa kuten myös tapot ja kuolemat. Mihinkään Evil Dead tasolle ei mennä, vaikka välillä lähellä käydään.

Erikoistehosteet ovat pienen budjetin leffaksi erinomaiset, goresta puhumattakaan. Näyttelijät ovat myös mainioita, pari hieman isompaakin nimeä on eksynyt mukaan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, tuolloin en kamalasti siitä välittänyt. Nyt listaa varten uudelleen tsekattuna, hieman ikää lisää saaneena, osui leffa paremmin makuhermoon. Suosittelen porukalla ja oluen kanssa.

Numero 3. The Wolf Man (1941)

Universalin klassikoihin mennään taas. Tämä 1941 tullut klassikko on mahdollisesti merkittävin ihmissusi elokuva ikinä. Ensimmäinen tämä ei ole genressään mutta varmaankin kuuluisin. Vielä nykyäänkin elokuvan vaikutuksen voi nähdä uusissa tuotoksissa. Elokuvaa tähdittää Universalin monista kauhuista tutut näyttelijät mm. Lon Chaney Jr., Bela Lugosi sekä Claude Rains. Chaney Jr:lle tästä tulikin hänen ikonisin roolinsa ja mies näyttelikin ihmissutta useassa tuotoksessa.

Tarinaltaan elokuva on mitä tyypillisin genressään, tämäpä elokuva sen rakenteen melkolailla loi. Mies joutuu metsässä ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi, viattomia tapetaan ja lopulta koitetaan kirousta poistaa. Kauttaaltaan elokuva on taattua aikansa parasta laatua, mutta pari miinusta kyllä keksin. Vaikka leffa on vain 70 minuuttia pitkä, se tuntuu ajoittain polkevan turhan paljon paikallaan. Etenkin kirouksesta tietoja hakiessa tulee turhan paljon toistoa, kyllä tulee varmana selväksi että mistä on kyse. Tämä on kuitenkin suhteellisen pieni miinus, mielelläni olen tämänkin leffan katsellut useaan kertaan. Yksi genrensä sekä aikansa parhaista kauhuista.

Numero 2. The Howling (1981)

Ylhäällä sanoin että tämän listan tekiminen olisi helppoa, niin se olikin isolta osalta, kärki vain tuotti pähkäilyä. Vuosi 1981 oli ihmissusi faneille hyvää aikaa, samana vuotena tuli kaksi genren parasta teosta. Kummassakin on paljon samaa mutta myös huomattavat erot. Minä pidän kummastakin leffasta hyvin paljon, näin oli siis vaikea päättää kumpi on parempi. Lopulta sain pähkäiltyä että kyllä, The Howling on kaksikosta se hieman "heikompi" tuotos.

Elokuvassa uutisreportteri joka joutuu hyökkäyksen uhriksi menee hermolomalle pieneen lomakohteeseen, jossa tietenkin sitten on meneillään jotain hämärää. Leffasta löytyy kaikkea mitä hyvältä ihmissusi leffalta voi odottaa, hienosti tehdyt muodonmuutokset, gorea ja jännitystä. Tietenkin kun Joe Dante on ohjaajana myös huumoria on ripaus. Listan leffoista tämä on ainoa joka tosissaan lypsettiin kuiviin jatko-osilla. Niistä melkein jokainen on toistaan huonompi, joten suosittelen pysymään alkuperäisessä.

Numero 1. An American Werewolf in London (1981)

Jopa Oscarilla palkittu elokuva listallani, melkoista. Turhaan ei leffa voittanut palkintoa erikoistehosteistaan, ne ovat todella huikeat, etenkin muodonmuutos on mahdollisesti genrensä paras. Nykyaikana koko muutos tehtäisiin tietokoneella, mutta ei sitä voi koskaan saada yhtä hienon näköiseksi kun aidosti meikkaamalla ja muilla tehosteilla.

Tietenkin elokuva ei ole vain huikeilla tehosteilla mässäilyä, ei missään nimessä. Elokuvassa on todella hyvä juoni ja käsikirjoitus ihan genrestä välittämättä. Yksi parhaista asioista elokuvassa on se kun katsoja ei tiedä onko päähenkilö oikeasti joutunut ihmissuden hyökkäämäksi vai onko hän vain menettämässä järkensä. Tässä en ala spoilaamaan miten käy, mutta vastaus tähän kyllä saadaan. Howlingin tapaan on tässäkin elokuvassa huumoria myös mukana, sinäänsä enemmän kuin siinä. Tämä ei tietenkään ole mitään pöljää sekoilua vaan fiksusti tehtyä kamaa, tämän ansiosta kauhu kohdat tuntuvat ennestään pahemmilta.

Eipä kai tässä muuta lisättävää, kiva jos listoja tykkäsitte lukea. Lisää voin tehdä ja mielelläni otan ehdotuksia vastaan, jatkan kuitenkin perus blogailujen merkeissä taas vaihteeksi.

Top 5 Vampyyrielokuvat

Mahdollisesti vaikein lista minkä tässä kuussa teen. Vampyyri ja Dracula elokuvia on niin järettömän paljon mistä valita. Vaikka iso osa tästä genrestä on paskaa (etenkin nykyään) hyviä tai jopa loistavia teoksia verenimijistä on tehty melkoisen paljon. Listan kärkipää ei varmana tule suurena yllätyksenä, tietyt klassikot ovat ja pysyvät minun suosikkeina vaikka ehkä teknisesti parempaa olisi tarjolla. Jauhannat sikseen, itse listaan:

Numero 5. Fright Night (1985)

Meikä selvästi tykkää kauhukomedioista, ihan ajattelematta melkein joka listalla edes yksi semmoinen löytyy. Fright Night kylläkin isolta osalta kiikkuu puhtaan 80-luvun kauhun puolella. Mutta itse elokuva, päähahmona on kauhuleffoja rakastava teinipoika jonka naapuriin muuttaa vampyyri. Kukaan ei tietenkään häntä aluksi usko, mutta kun paska lentää tuulettimeen on kenenkään vaikea olla uskomatta.

Elokuvasta näkee että tekijät rakastavat aihepiiriä ja sen klassikkoja. Etenkin Hammerin aikaiset tuotokset saavat huomiota, yksi päähahmoista on tv-juontaja Peter Vincent joka esittää vampyyrejä metsästävää hyvin Van Helsingiä muistuttavaa hahmoa ohjelmassaan, mutta lopulta joutuu ihan tosi hommiin. Pari vuotta sitten tuli tästäkin leffasta remake joka oli jälleen hyvä esimerkki täysin turhasta rahastuksesta. Leffa ei ollut mikään kamalan paska, mutta tylsä ja kauttaaltaan huonompi kuin tämä alkuperäinen.

Numero 4. Let the Right One In (2008)

Kyllä, listalta löytyy jopa jotain nykyajalta. Vaikka genre on ehkäpä ollut paskimmillaan 2000-luvulla on aina välillä yksi jos toinen katsomisen arvoinen osunut kohdalle. Tässä on niistä selvästi parhain. Ruotsalaisen "Låt den rätte komma in" voisi hyvinkin nakata tähän nykyajan suosittuun vampyyri-teiniromanssi-läjään mutta ehei, nyt ollaan jossain aivan muualla. Muistan itsekin pitäneeni elokuvaa melko "romanttisena" aluksi mutta hieman pidemmästi ajateltuna on kyseessä aika perkeleen synkkä elokuva.

Elokuvassa on siis pikkutytöltä näyttävä vampyyri joka on elänyt mahdollisesti jo hyvin kauan, mitään tiettyä ikää tai muutenkin tiettyjen hahmojen taustoja ei kamalasti aukaista. Tämä on vain hyvä asia. Vampyyri ystävystyy sitten elokuvan aikana kiusattuun poikaan ja tämän jälkeen tapahtuu yhtä jos toista raakuutta. Juuri nämä kahden hahmon "bondaus" kohdat tuovat sitä romantiikkaa mukaan, kuitenkin leffan aikana itse tytön motiivit alkavat epäilyttämään. Nämä päänäyttelijät ovat todella hyviä, etenkin ottaen huomioon heidän iän (11 vuotta kumpainenkin). Turhaan ei heitä kriitikot ja katsojat kehu.
     Kuten aina suosituista "ulkomaalaisista elokuvista" tästäkin tehtiin remake jenkkilässä. Let Me In (2010)  ei ole sinäänsä ollenkaan paska elokuva, se kun on melkein kuvasta kuvaan uusinta ruotsalaisesta versiosta. Meikä tykkäsi tästäkin mutta alkuperäisen pohjoismainen tunnelma vie viimeistään voiton.

Numero 3. Nosferatu (1922)

Elokuva joka aloitti koko genren. Ikää löytyy jo yli 90 vuotta mutta ei tämän klassikon tarvi häpeillä yhtikäs mitään. Tunnelma, ohjaus, näyttely ja etenkin Max Schreck itse Count Orlokina ovat kovaa kamaa. Elokuva on tarinaltaan Bram Stokerin Dracula, mutta aikoinaan tekijät eivät saaneet oikeuksia kirjaan, joten nimiä muuttamalla saatiin leffa valmiiksi. Elokuvan selvästi isoin vahvuus on itse vampyyri Orlok. Hän näyttää vielä nykyäänkin pelottavalta sekä epäinhimilliseltä olennolta, osaan löydettiin juuri sopiva henkilö.

Klassikko kun on kyseessä niin tietenkin siitä on myös remake tehty, Klaus Kinskin tähdittämä Nosferatu the Vampyre jonka ei tarvi hävetä alkuperäisen vieressä. Myös loistava Shadow of the Vampire kannattaa tsekata, tässä Willem Dafoen ja John Malkovichin tähdittämässä elokuvassa mennään alkuperäisen Nosferatun kuvauksiin. Leffassa käydään läpi aikoinaan kiertänyttä huhua että Max Schreck olisikin ihan oikeasti ollut vampyyri. Tästä siis Nosferatu trilogia tsekkaukseen jos nämä ovat jääneet välistä.

Numero 2. Horror of Dracula (1958)

Mitäpä olisi tämäkään lista ilman Hammeria. Yhtiö tuotti omana aikanaan monta vampyyri tai Dracula elokuvaa, silti tämä ensimmäinen on oma suosikki. Christopher Lee esitti tässä sekä melkein kaikissa jatko-osissa Draculaa ja Peter Cushing Van Helsingiä. Etenkin Lee tunnetaan näiden elokuvien ansiosta yhtenä tärkeimmistä Draculan esittäjistä, minä sanoisin että toiseksi paras tai jaetulla ensimmäisellä sijalla erään toisen näyttelijän kanssa...

Tämä Hammerin ensimmäinen Dracula on sarjan vakavin ja monella tavalla klassisin teos. Sarja kun meni joissain jatko-osissaan melkein huumorin puolelle älyttömyydessään. Yksi ehkäpä suurin syy miksi tästä osasta pidän niin paljon on se että Dracula puhuu tässä. Useissa jatko-osissa mies ei joko puhu ollenkaan tai on hyvin hiljainen. Tämä on tavallaan hienon näyttelijän tuhlausta, Christopher Lee omaa huikean voimakkaan äänen ja sopiikin mainiosti rooliinsa. Tietenkin katseella ja olemuksellakin on paljon väliä ja nämäkin osuvat täydellisesti nappiin. Cushing myös hoitaa roolinsa tyypilliseen tapaan täydellisesti, näiden kahden näyttelijän sanallista kuin fyysistä tappelua on nautinto katsella.

Numero 1. Dracula (1931)

Tunnelmalla jos jollakin on suuri merkitys vampyyrileffoissa minulle, mikäpä olisikaan parempi esimerkki tästä kuin Bela Lugosin tähdittämä alkuperäinen klassikko. Muistan kun ensimmäisen kerran tämän näkiessäni musiikkien uupuminen tuntui kummalliselta, elokuva tuli aikana jolloin oltiin vasta siirtymässä mykkäleffoista pois ja näin isolta osalta taustamusiikkeja ei älytty laittaa. Toisella ja siitä seuraavilla katseluilla opin kuitenkin arvostamaan tätä, tämän ansiosta elokuva tuntuu entistä jännemmältä ja painajaismaiselta. Kerran koitin DVD:llä mukana olevaa "musiikkien kanssa" versiota testata mutta nopeasti vaihdoin audion takaisin alkuperäiseen.

Bela Lugosi oli ja on yksi kaikkien aikojen näyttelijöistä. Mies teki elämänsä aikana melkoisia rooleja mutta tämä on se tunnetuin, ja syystäkin. Minullakin ekana asiana mieleen sanasta Dracula tulee juuri Lugosi. Miehen katse ja puhe vahvalla aksentilla ovat yhdessä jotain joka ei kuole koskaan. Vaikka tämän leffan kanssa samaan aikaan kuvattu espanjalainen versio on juurikin teknisesti parempi ei se voi mitään Lugosin tähdittämälle versiolle. Suosittelen kuitenkin tsekkaamaan myös tuon version.

Top 5 Bruce Campbell roolia, poislukien Ash

Kuten parissa aiemmassa blogailussa olen jo ehtinyt kertomaan, Bruce Campbell on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Miehen karisma ja näyttely ovat jotain aivan käsittämätöntä. Vaikka leffa olisi aivan paska niin tämä mies voi pelastaa sen, edes jollain asteella.
Vuosien saatossa hän on eksynyt monenlaisiin rooleihin, niin tv:n kuin leffojen puolella, ja nyt ajattelin omat top 5 suosikkia listata, poislukien Ash. Varmana kaikkien mielestä Evil Dead-sarjan Ash on Campbellia parhaimmillaan, näin asia on ainakin minun mielestä. Sarjan leffoissa kuin myös peleissä (kyllä, minä tykkään niistä) jätkä vetää aivan täysiä, läppä lentää kuten suoletkin. Tässä siis hänen viisi seuraavaksi kovinta roolia:

Numero 5.  Xena: Warrior Princess (1995-2001)

Kyllä, laitan tv-sarjoja tälle listalle. Raimin veljekset kun ovat jossain mukana niin silloin on myös Bruce. Campbell kävi sarjassa yhdeksän kertaa näyttelemässä Autolycus hahmoa. Tämä varkaiden kuningas oli hyvin nokkela suustaan kuin käsistään. Etenkin kun miehen laittoi Ted Raimin kanssa samaan jaksoon, oli tiedossa jotain parhautta. Sarja on tietenkin hyvin juustoinen ja nykyään vanhentunutkin, jos kuitenkin aikoinaan sarjaa katsoi niin tietää sen olevan yksi aikansa parhaista. Omaan makuun ne paskat cgi:t ja osittain tiettyjen hahmojen näyttely tuo semmoisen kivan nostalgian tunteen. Hercules ja Xena, 90-luvun tv-kultaa.

Numero 4. Sundown: The Vampire in Retreat (1989)

Kyseessä on yksi hienoimmista kulttileffoista 80-luvulta. Bruce näyttelee Van Helsingiä, David Carradine Draculaa. Tämän jo pelkästää pitäisi kauhufanilla laittaa housuissa vipattaan. Elokuva tuli pari vuotta Evil Dead II:n jälkeen ja sopiikin hyvin samaan kauhu/komedia kategoriaan. Mukaan on myös nakattu länkkäreistä meininkiä, vampyyrit asuvat tällä kertaa aavikolla ihmisiltä piilossa. Aihepiiriä käytetään onnistuneesti hyväksi niin komedian kuin kauhun puolella. Idea ja toteutus ovatkin hyvin uniikki (vähintään aikaisekseen) sinäänsä mieleen tulee vain True Blood, jossa käsitellään samoja teemoja kuin tässä leffassa.

Numero 3. Burn Notice (2007-)

Jälleen mennään telkkarin puolelle, listan uusinta tavaraa. En varmana ole yksin, jos sanon että aloin katsomaan tätä sarjaa ainoastaan Campbellin takia. Ketään muista näyttelijöistä en tainnut edes tunnistaa ja muutenkaan ei tuntunut olevan ihan meikälle suunnattua tavaraa. Pilotti olikin aika heikko, mutta sen jälkeen hiljatellen aloin sarjasta tykkäämään aika paljonkin. 4. kauden kohdilla taisi innostus loppua ja sinne on katsominen jäänyt. Isoin syy miksi sarjan seuraamisen lopetin taisi olla "paikallaan polkemisen" tunne. Tämä on monien sarjojen vika, juoni ei vain etene sitten mitenkään.
Mitä nyt netistä olen katsonut kommentteja niin laatu on kai takaisin palannut, jonain kauniina päivänä varmaan siis palaan sarjan pariin. Mutta itse Bruce tässä, hän on yksi sarjan tärkeimmistä hahmoista. Entinen sotilas joka osaa käyttää aseita ja tapella, hän myös juo paljon sekä iskee naisia. Eli taattua Campbell kamaa kauttaaltaan. Miehen rooli nousi jopa niin suosituksi että hän sai oman tv-elokuvan sille The Fall of Sam Axe (2011). Tämän melko uutena katselin ja tykkäsin. Hienoa myös että sarja on haastattelujen perusteella tuonut miehelle takaisin intoa näyttelemiseen.

Numero 2. My Name Is Bruce (2007)

Vaikka en Evil Deadia listalle ottanut niin tätä leffaa ei olisi olemassa ilman sitä. Elokuvassa Bruce näyttelee omaa kaunista itseään, joka vain sekoitetaan hänen näyttelemään hahmoon Ashiin. Tämän takia hänet kutsutaan pieneen kylään tuhoamaan hirviö, tästä sitten huikeat läpät ja äksönit lähtevät käyntiin. Leffan huumori on välillä jopa todella kovaa tylytystä Brucea kohtaan, hän on tässä vanha läski juoppo joka tekee vain paskoja leffoja. Mies ei selvästi häpeile huonoja vuosiaan. Hassua että juuri tämän leffan ja aiemmin mainitun Burn Noticen avulla mies nousi takaisin kuuluisuuteen.

Ted Raimi on jälleen myös mukana, ja vielä useassa roolissa. Tällä leffa viimeistään muistuttaa monella tavalla Man with the Screaming Brainia (suosittelen myös tsekkaamaan) jossa myös Bruce on ylimielistä kusipäätä ja Ted Raimi sekoilussa mukana. My Name Is Bruce ei ole mikään nerokas elokuva, mutta Evil Dead ja etenkin Bruce Campbell fanille pakollinen katselu.

Numero 1. Bubba Ho-Tep (2002)

Don Coscarelli näytti tällä että mies osaa vieläkin tehdä loistavaa elokuvaa. Phantasm kulttisuosikkien takana sekä viimeisimpänä yksi viime vuoden parhaista elokuvista John Dies at the Endin tekijä loi myös tämän yhden 2000-luvun parhaista kulttileffoista.
Elokuvassa Elvis (Bruce Campbell) ja JFK (Ossie Davis ) elävät ja voivat hyvin vanhainkodissa kunnes pahaa tahtova länkkärimuumio tulee viemään sielut vanhuksilta, perseen kautta imien. Elokuvasta siis löytyy paljon huumoria, mutta yllättäen myös melkoisen koskettavia kohtia. Yksi parhaista asioista leffassa on se kun katsoja arvuuttelee että onko nämä tunnetusti kuolleiksi julkimoiksi esittäytyvät miehet vain höperöitä vai puhuvatko he totta, leffa antaa katsojan itse päättää vastauksen.

Bubba Ho-Tep oli yksi ensimmäisiä Brucen leffoja jotka häneltä näin Evil Dead trilogian katselun jälkeen. Olin yllättynyt kuinka mies osaa näytellä niin isolla skaalalla. Pelkästään tässä leffassa mies välillä vetää sitä hänen tunnettua fyysistä kuin sanallista huumoria, mutta osaa myös vakavoitua ja esittää todella uskottavasti hahmoa joka päällisesti on yksi iso läppä. Tässä onkin yksi syistä miksi rakastan tätä jätkää niin paljon. Hyvin aliarvostettu näyttelijä joka ansaitsisi paljon isompia rooleja.

Top 5 spagetti-kauhu

Aluksi meinasin tehdä Dario Argentolle oman top 5, kun semmoista ihan pyydettiinkin, mutta sijoitukset ja valitut leffat olisivat olleet turhan selviä. Kyseinen mies osaa tehdä elokuvia, mutta harvasta hänen leffasta pidän joka on tullut 80-luvun jälkeen. Rakastan kuitenkin italialaista kauhua hyvinkin paljon, joten teen sille oman listan. Jälleen isona sääntönä listassa, vain yksi elokuva per ohjaaja.

Numero 5. Demons (1985)

Leffa on kuin Evil Dead mutta tapahtumapaikkana elokuvateatteri, sekaan on nakattu tyypillistä italo-meininkiä ja näin leffa on valmis. Dario Argento ollut kynäilemässä ja tuottamassa, Mario Bavan poika Lamberto ohjaajana. Kuten jo viittaus Evil Deadiin kertoi, on leffan pahiksina demonit. Ne tyypilliseen tapaan ottavat yksi kerrallaan vallan uhreistaan.

Huumoria on myös mukana, etenkin musta sutenööri on jäänyt hyvin mieleen. Kokistölkistä vedetään kokaiinia ja välillä huudetaan huorille, täyttä parhautta. Gore on 80-luvun huippua, mitäpä muuta näiltä herroilta voisikaan odottaa. Leffa sai myös jatko-osan joka valitettavasti minulta on jäänyt välistä, mitä tuosta vähän olen katsonut niin tuntuu olleen iso vaikuttaja [Rec] sarjalle.

Numero 4. Black Sunday (1960)

Jos poika pääsee listalle niin totta hitossa isäkin. Mario Bavaa en itse niin paljo palvo kuin monet tuntuvat tekevän, arvostan kuitenkin miehen työtä hyvinkin paljon. Osa hänen ns. klassikoistaan eivät ole iskeneet pahemmin, Black Sunday toimii kuitenkin täysiä. Tunnelma on perkeleen hyvä alusta loppuun, näyttely on hyvää ja gore on etenkin aikaisekseen todella mainiota.

Elokuvassa on ihmeellisen unimainen tunnelma joka ei päästä otteestaan. Elokuvasta löytyy pari todella epämukavaa kohtaa jotka jopa meikässä aiheuttivat väristyksiä. Tuota tapahtuu harvoin tämän ajan leffoissa, yleensä vain eurooppalaisissa joissa on aivan toisenlainen fiilis verrattuna jenkkituotoksiin. Black Sunday, tai paremmalta nimeltään The Mask of Satan on merkittävä kauhuleffa joka ansaitsee kehunsa.

Numero 3. Cannibal Holocaust (1980)

Toiset vihaa, toiset rakastaa. Meikä menee jälkimmäisiin. Vaikka Cannibal Holocaust isolta osalta tunnetaan vain "se elokuvana jossa tapetaan eläimiä, oikeasti" on tässä paljon muutakin. Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, "dokumentin" tekijät ovat täydellisiä paskapäitä joiden haluaa vain kuolevan. He ampuvat alkuasukkaita ilman mitään syytä, polttavat taloja sekä muutenkin ovat kunnon kusipäitä. Silti kun heille kuolo koittaa, tunnen etenkin naisia kohtaan sääliä.

Tässä on elokuva joka ei kaunistele asioita ja näyttää kaiken. Goreilut ovat vieläkin häkellyttäviä, tietenkin iso syy tähän on aitojen suolien ja eläinten käyttö. Kilpikonnan nylkeminen ja apinan pään avaamiset jäävät kellä vain mieleen. Leffassa on myös todella mainiot musiikit, etenkin teemabiisu tuo entistä häiriintyneemmän olon kaikkea kauheutta katsellessa.

Numero 2. Suspiria (1977)

Tiedetään, aika tylsä valinta mutta tämä vaan on paras Argenton leffa. Hänen giallot ovat tietenkin loistavia, mutta Suspiria on täyttä kauhua alusta loppuun. Ohjaus, musiikki, tunnelma ja näyttely loksahtavat kauttaaltaan juuri täydellisesti paikalleen. Elokuvassa on monia oikeasti jännittäviä kohtia jollaisia vain tämän ajan parhaista teoksista voi löytää.

Suspiriassa kiteytyy kaikki mikä on Argenton leffoissa parasta. Mitään en tahdo tästä spoilata, tämä on niitä elokuvia joka täytyy itse nähdä. Ainoa miinus joka tulee mieleeni on monen näyttelijän (etenkin Jessica Harperin) kulmakarvat, ne on järettömät. Aivan, silloin on hyvä elokuva jos pitää näin pienistä asioista valittaa.

Numero 1. The Beyond (1981)

Fulci, tämä eurooppalainen "Godfather of Gore" tittelin omistaja. Missäpä leffassa hän paremmin tämän nimen ansaitsisi kuin tällä. Tietenkään veri ja suolet eivät tee elokuvasta hyvää, ne enintään vain auttavat. Tässäkin leffassa osa väkivaltaisuudesta on jotain ihan käsittämätöntä ja häröä. Tyyppejä ei tapeta vain tyypillisesti aseilla tai veitsillä, useat kuolemat aiheuttavat ihmetystä (kuten ne hämähäkit, mitä helvettiä?) mutta kuitenkin ovat tyylikkäästi ja hienosti tehtyjä.

Elokuva kuuluu Fulcin Gates of Hell trilogiaan jossa demoni/zombit ja muut saatanalliset voimat tekevät pahojaan. Jokainen osa on tunnelmastaan lähtien yhtiä parhaita kauhuleffoja, todella sopivia syksyisiin iltoihin. The Beyond on kuitenkin näistä paras, elokuva on täynnä muistettavia kohtia sekä ihan tarinaltaan ehjin kokonaisuus. Catriona MacCollille pakko antaa arvostusta, tämä näyttelijätär vetää roolin jokaisessa trilogian osassa, todella hyvä valinta näihin pätkiin.

Valitettavasti nämä elokuvat, kuten koko Lucio Fulcin tuotanto, on jäänyt vuosien saatossa isoilta kauhumassoilta välistä. Tuntuu että vain kovimmat genren fanit tietävät näistä mestariteoksista, tämä on suuri vääryys. Omilla listoilla nämä kuten monet muut italialaiset kauhut menevät tasoihin tai jopa korkeammalle kuin monet "klassikkoina" pidetyt jenkkikauhuleffat.