He's Back (The Man Behind the Blog)

Kuten valkoinen zombi konsanaan nousen minäkin aina vain kuolleista. Aikaa ei vain ole löytynyt tähän harrasteeseen mutta ehkä se tästä, ehkä. Ilman suurempia lätinöitä siirrytään itse aiheeseen:

Viime viikkoina PC on tullut takaisin dominoimaan pelailujani PS4:n sijasta. Steamin kirjastoa olenkin onnistuneesti tyhjentänyt mutta vieläkin löytyy pari sataa peliä testaamatta. Hotline Miami 2 ja Grim Fandango Remastered veivät omat siivunsa mutta myös muutakin olen ehtinyt pelailemaan ja ihan läpi saakka.

The Novelist

"Taidepelit" ovat viime vuosina iskeneet minuun hyvinkin lujaa. Nämä pelillisesti minimalistiset ja juonta painottavat pikkupelit ovat mukavan rentouttavia kaiken äksönin ja paukkeen välissä. Novelist kiinnosti suuresti jo julkaisun aikoihin (joulukuu 2013) mutta arvostelujen perusteella jäin odottelemaan niitä kuuluisia alennuksia. Päätös oli aivan oikea, peli ei ole mitenkään täyden hintansa arvoinen (15e Steamissa).

Pelissä ollaan jonkinlainen henki/kummitus joka majailee eräässä talossa. Sinne muuttaa perhe jolla on monenlaisia ongelmia. Pelaajan pitää sitten koittaa korjailla heidän ongelmiaan, tämä onnistuu etsimällä vihjeitä heidän elämästään ja sitten kun kaikki on löydetty niin pitää päättää että ketäs nyt autetaan.

Pelin ainoa "haaste" tulee pelihahmojen väistelemisestä ja piilossa pysymisestä. Jos joku näkee sinut niin pahimmillaan voi käydä niin ettet voi kyseisessä chapterissa hänen ongelmaa korjailla. Minulle ei tätä koskaan käynyt kiitos pelin helppouden, lamppuja ja muita paikkoja joihin voi mennä piiloon on talo täynnä.

Itse juoni oli kelpoa kamaa mutta monesti tuntui ettei omilla valinnoilla ollut paljoa merkitystä isoon kokonaisuuteen. Tiedä sitten jos toisella läpäisyllä tekisin kaiken toisin niin olisiko loppu aivan erillainen. Kaipasin myös kovempaa pohdintaa valintojen kanssa, monesti ne olivat aivan selviä. Melkein aina ennemmin keskityin töihin/vaimoon kuin märisevään penikkaan. Tiedän, olen hirviö. Pelin paras asia onkin varmaan itse aihepiiri mihin se keskittyy. Ei pahemmin tule mieleen toista peliä jossa keskitytään sosiaalisiin ja perheen tavallisiin ongelmiin. Tästä suuri plussa.

Noin kolmen tunnin pituinen peli oli aivan kivaa pelailua sunnuntai aamupäivälle. Muttei tosiaan muuta kuin "aivan kiva". Uudelleen ei kauheasti innosta tuota pelailla ja läpäisyn jälkeen heti koneelta tuon poistin tilaa viemästä. Voi ehkä olla että hieman enemmän tuntuu fiilikset negatiivisilta mutta ei, kyllä tuon mielellään kerran pelailee. Suosittelen siis peliä lämmöllä jos aihepiiri kiinnostaa, mutta tuolloinkin vain Steamin alennuksesta. 7/10

Kun Novelistin haamuilut eivät minulle riittäneet niin siirryin toiseen kummiteluun, kyseessä on Murdered: Soul Suspect.

Jos L.A. Noiren, Deadly Premonitionin ja Beyond: Two Soulsin yhteinen äpärä kiinnostaa niin tässä olisi hyvä ehdokas. Pelissä tutkitaan rikospaikkoja kuin Noiressa, tunnelma ja etenkin pahis on kuin suoraan Premonitionista ja kaikki yliluonnolliset jutut Beyondista. Kuulostaa ihan hyvältä sekoitukselta mutta lopputulos ei ole mitään erityisen hemaisevaa.

Peli alkaa sillä kun pääpahis Bell Killer mukiloi ja ampuu sankarimme Ronanin. Eipä sitten auta kuin alkaa tutkimaan omaa murhaa sekä tappajan aiempia tekosia kummitellen. Iso osa pelistä sijoittuu rikospaikoille joita tutkitaan hyvin L.A. Noiresta lainatulla tavalla mutta todella paljon tylsemmin. Rikospaikat ovat hyvin pieniä ja kaiken tärkeän löytää hetken kävelyllä ja oikeassa paikassa X-painiketta painamalla. Haasteesta ei ole tietoakaan koko pelissä kun missään kohdassa ei voi epäonnistua. Kohdatkin joissa etsivä koittaa päässään lankoja yhdistellä voi läpäistä arvailemalla, aivot ei joudu kovalle käytölle tätä pelatessa.

Pulmapelin aatelia.

Rikospaikkojen tutkimisen jälkeen eniten aikaa pelissä voi käyttää kaikenlaisen pienen keräilemiseen. Kaikkeen mahdolliseen liittyvää pikku tilpehööriä on kaikkialla. Aluksi nuita jaksoikin kovalla innolla keräillä mutta sitten siihen tylsistyi. Etenkin tiettyjä tarinoita avaavia esineitä olisin tahtonut kerätä mutta ei vain innosta juosta nurkasta toiseen etsimässä kiiltävää esinettä muuten niin tylsässä maailmassa. Hyvin tyypillistä ja tylsää väkinäistä pelin pidentämistä.

Kolmas huomattava osa pelistä menee pakollisissa toimintakohtauksissa joissa hiiviskellään demonien seassa. Nämä kohtaukset ovat hyvin puuduttavia ja turhia. Hetki hiiviskellään ja sitten päästään monsterin taakse ja yhden napin ja tatin painalluksella tuhotaan pahis. Hurraa. Onneksi näitä kohtauksia on "vain" kymmenisen kappaletta koko pelissä ja parasta on se että kaikkia hirviöitä ei tarvi tuhota, jos tahtoo tai pystyy niin ne voi ohittaa kokonaan.

Pelillisesti teos ei siis ole häikäisevä, mutta entäpä se juoni? Tarinavetoinen pelihän on siis kyseessä joten paras olisi tämän puolen olla kunnossa. Osittain se onkin. Päähahmo on tylsä ja mumisee tarinan läpi. Huvittavinta herrassa on hänen tupakointinsa, sätkä palaa alusta loppuun. Kaippa kehittäjät ajattelivat että fedora päässä oleva tatuoitu sätkämies olisi tosi coolia. Väärin meni.

Itse pääjuoni on hyvin kliseinen ja lopun isot twistit arvailee jo alussa. Onneksi sivutehtävät ovat hieman pelastamassa meininkiä. Monet pienet tarinat tai hahmot ovat pelin parasta antia. Löytyy lapsia pilkkova teurastaja kuin myös kenkää haisteleva stalkkeri. Näiden hahmojen kanssa käytyjen keskustelujen tasoista settiä olisi tämä peli tarvinut enemmän.

Teknisesti ainakin PC versio toimi aivan hyvin. Minunkin jo melko vanhentuneella koneella peli pyöri melkein täysillä ongelmitta. Pituudeltaan Murdered on melko lyhyt, vain seitsemän tuntia kesti läpäisyssä ihan rauhallisesti pelaten. En yhtään ihmettele jos joku tämän alle viiteen tuntiin vetäisi ilman keräilemistä. Sinäänsä tuo pituus on aivan sopiva, pitempänä tätä en varmaan olisi jaksanut ja kesken olisi jäänyt.

Loppujen lopuksi peli on kauttaaltaan niin keskinkertainen kuin peli voi ollakkaan. Hyviä ideoita kyllä löytyy mutta toteutus ei häikäise. Parilla eurolla alennuksista tämä on aivan hyvä diili mutta sitä enempää ei kannata maksaa. 5-6/10

Zombeja ja demoneita

Tässä viimeisen kahden viikon aikana olen viettänyt melkoisesti aikaa elävien kuolleiden sekä demonien seassa. Puhun siis videopeleistä enkä elämästäni Oulun kauniissa kaupungissa. Eli mitä ja millä olen pelaillut viimeksi:

DmC: Devil May Cry (2013)

Emoilua ja mäiskettä. Tuossa olisi tämä peli tiivistettynä. DmC: Devil May Cry on jo yli 10 vuotta pyörineen sarjan uusin osa sekä samalla rebootti. Sanon heti tähän alkuun, aiemmat osat eivät ole minulle kovin tuttuja. DmC 1-3 osia olen tesmaillut kaverien luona mutta yhtäkään niistä en ole läpäissyt. Minua ei siis haitannut monien "fanien" suu vaahdossa huutamat vääryydet hahmoihin ja juoneen liittyen. Ne oli muuten vaan paskaa minunkin mielestä.

Mutta kukapa juonesta välittää kun kyseessä on nopeaa ja hienoa mätkintää sisältävä peli. Pelasin pelin PS3 konsolillani (kiitos PSN+) joten peli ei ehkä ole yhtä näyttävä kuin esim. PC versio mutta perkele, tämä on nätti peli. Etenkin toiminnan sulavuus ja efektimyrskyt saivat aikaan hymyn huulille. Hyvin on revitty tehoja jo hyvin vanhasta raudasta. Grafiikkoja tärkeämpää tämmöisessä hack 'n' slash pelissä on kuitenkin pelattavuus sekä sulavuus ja niissä ei ole minun mielestäni moitittavaa. Mitään kummempaa lagailua ei tullut vastaan sekä combottelu onnistui kuin tanssi. Etenkin iskujen määrä ja aseiden välillä vaihtelun helppous ovat suuret plussat.

Taistelu ja ulkoasu ovat siis kovaa kamaa. Miten sitten muuten? Juoni on kuten alussa sanoin isolta osalta täyttä kuraa ja täysin arvattava. Hahmot ovat tylsiä ja unohdettavia, en enään edes muista kuin parin päähenkilön nimen vaikka läpäisystä on vasta viikko. Toisen miinuksen pelille annan sen liiallisesta tasohyppelyyn painottamisesta. Melkein kokoajan joutuu hyppimään ja liitelemään pienien alustojen välillä ja se tylsistytti minua. Älyän että vaihtelun vuoksi tuota oli laitettu mutta hieman vähemmän hyppelyä ensi kerralla, kiitos.

Musiikista ja äänimaailmasta annan taas suuret plussat. Taistelujen aikana pauhaa menevät biisit jotka sopivat hyvin tunnelmaan. Tuollaista musiikkia en pahemmin muuten kuuntele mutta tähän tuo elektroninen mäiske sopi täydellisesti. Myös demonien örinät ja etenkin eräässä pomotaistelussa olleet kohinat olivat huikeaa kamaa.

Kaikkiaan DmC: Devil May Cry (aivan älyttömän tyhmä nimi) oli minulle positiivinen yllätys. Sarjaan uutena tulokkaana tämä tuntui mainiolta osalta hypätä messiin ja kyllä nyt löytyisi innostusta pelailla nuo aiemmatkin osat läpi. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, jospa juoni olisi tuolloin parempi. 8/10

Dead Island: Riptide (2013)

Pari vuotta sitten pelailin alkuperäisen Dead Islandin läpi. Mukavat 15h siinä vierähti kun yhteispelinä sen veteli Steamissa. Yksin sitä ei jaksanut sekuntiakaan. Nyt kun Humble Storesta tämä pari vuotta myöhemmin tullut Dead Island (1.5) Riptide lähti viidellä eurolla niin ajateltiin kaverin kanssa että olisi kai aika palata lämpimiin maisemiin paloittelemaan zombeja.

Kuten jo äsken nakkasin niin tätä peliä voisi helposti sanoa Dead Islandin 1.5 versioksi. Peli on isolta osalta sitä samaa mitä alkuperäinen mutta kaikkea on hieman lisää. Yksi uusi pelihahmo (jota en tietenkään testannut), kaikenlaisia aseita lisää (etenkin tuliaseita) sekä jokunen uusi hassu zombi. Kaippa tuo tarinakin oli uusi mutta kun se on laadultaan aivan järetöntä kuraa niin hankala on huomata eroa. Onneksi dialogi sentään välillä naurattaa älyttömyydellään, meno on kuin suoraan halvimmista 1970-80 lukujen kauhuelokuvista.

Joku voi tässä vaiheessa miettiä että miksi edes ostin tämän pelin? Koska se on perkeleen hauska yhteispelinä. Kaverin kanssa on mukava turista Skypessa paskaa samalla kun muussaa elävien kuolleiden päitä tohjoksi. Pelin ajoittaiset bugit sekä älyttömät fysiikat voisivat vituttaa yksinpelissä mutta co-opissa ne vain naurattavat.

Dead Island-sarja on monella tavalla viallinen. Aiemmin mainitut tekniset viat sekä juoni ovat minulle suurimmat miinukset. Sarja tekee kuitenkin pari asiaa aivan loistavasti. Iso plussa tulee oman hahmon mukaan skaalautuvista vihollisista. Tällöin ei ole väliä vaikka yhteispelissä jokainen hahmo olisi tasoltaan aivan toisista laidoista. Viholliset ovat näin aina sopivan haastavia jokaiselle. Etenkin Borderlands saisi ottaa tästä mallia, siinä kun viholliset skaalautuvat moninpelissä aina vain pääpelaajan mukaan.

Enpä tiedä mitä muuta tästä enään sanoisi. Mainio yhteispeli, paska yksinpeli. Peliä saa nykyään monestakin paikasta hyvin halvalla joten jos vain kaveri löytyy jolle tämmöinen peli myös maistuisi niin tässä olisi hyvä co-op peli. Meillä kesti tarinan läpäisyssä reilut 10 tuntia, tähän sisältyy myös iso osa sivutehtävistä. Pituudeltaan siis hieman lyhyempi kuin aiempi osa. Mutta jos näiden kahden pelin välillä pitäisi valita niin Riptide vie voiton. 7/10

Netflix suosituksia osa 5

The House of the Devil (2009)
Illat alkavat jo pimenemään joten on hyvä aika katsella hieman kauhua. The House of the Devil on ohjaaja Ti Westin ehkäpä paras tuotos tähän mennessä. 1970-80 lukujen hengessä tehty satanistielokuva on herkkua genreen vasta tutustuville kuin myös vanhojen klassikoiden (mm. Rosemary's Baby, The Omen) faneille.

Ti West onnistui luomaan elokuvasta loistavasti "vanhan" tuntuisen kaikin mahdollisin tavoin, toisin kuin Tarantino/Rodriguez heidän "Grindhouse" tuplassaan. Elokuva on kuvattu vanhalla kalustolla, asusteet ja maailma näyttää kuin suoraan 1980-luvulta repäistyltä sekä musiikkivalinnat osuivat aivan nappiin. Jos en paria näyttelijää tästä tunnistaisi niin hyvinkin voisin luulla tämän olevan vähintään 20 vuotta vanha elokuva.

Mitään en suuremmin tahdo spoilata mutta jottei tämä teksti menisi pelkäksi kehumiseksi niin pakko on mainita suurimmasta viasta. Elokuvan loppu on pienoinen pettymys, syy tähän on loistava tunnelma ja koko elokuvan ajan oleva tunne että kohta räjähtää. Kyllä siellä lopussa herkkuakin oli mutta pakolla se jätti pienoisen "siinäkö se oli" fiiliksen.

Tuosta pienestä pettymyksestä huolimatta on kyseessä yksi parhaista kauhuista vähintään viimeisen 5 vuoden ajalta. Sääli ettei ohjaaja/käsikirjoittaja West ole onnistunut ennen tai tämän jälkeen tekemään näin hyvää leffaa. Suosittelen kuitenkin myös hänen pari vuotta uudempaa The Innkeepers pätkää, ei mitenkään näin hyvä mutta aivan kelpo kummittelu. 8/10

Ichi the Killer (2001)

Tämä elokuva on hyvin erikoinen. Se samalla saa katsojan nauramaan, kiemurtelemaan paikallaan sekä miettimään että mitä helvettiä minä edes katson?! Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä että elokuva tulee japanista ja pohjautuu mangaan. Tämä Takashi Miiken ohjaama elokuva on kerännyt ympärilleen vankan kulttisuosion, enkä ihmettele miksi. Kyseessä on samalla todella loistava mutta myös typerä elokuva.

Elokuva pyörii (yllätys yllätys) Ichi nimisen tappajan ja Yakuzan ympärillä. Sekaan nakataan myös yksi jos toinen alamaailman sankaria niin johan on soppa valmis. Lyhyesti sanottuna: ihmisiä kuolee. Paljon.

Näyttelijät ovat hyviä, tehosteet ovat isolta osalta hienoja (poikkeuksena pari hirveää CGI-kohtaa) ja meno on ajoittain niin järetöntä ettei voi kuin nauttia. Vaikka Ichin voisi helposti leimata vain yhdeksi gore-elokuvaksi monien joukossa niin sitä tämä ei ole. Hankala uskoa mutta tästä löytyy jopa syvyyttä ja taiteellisuutta jota uupuu yleensä genrensä tuotoksista.

Jos siis sairas väkivalta, raiskaus ja muut positiiviset asiat ovat lähellä sydäntä niin tässä olisi elokuva sinulle. 8/10

I Know That Voice (2013)

Jos mm. Paavo Pesusieni, Futurama, Batman ja Nolan North ovat tuttuja niin tässä olisi hyvä dokkari sinulle. I Know That Voice on John DiMaggion (mm. Futuraman Bender, Adventure Timen Jake ja Gears of War sarjan Marcus Fenix) ideasta lähtenyt dokumentti käsittelee ääninäyttelijöitä ja heidän ammattiaan. Katsoja siis viedään ohjelmien, elokuvien ja videopelien kulissien taakse.

Joskus viime vuonna tästä dokumentista ensimmäisen kerran kuulin ja heti odotin tätä innolla. Minua on jo kauan kiinnostanut tämä aihe ja youtubesta sekä muualta olenkin haastatteluja tsekkaillut. Dimaggio on kavereineen saanut kasaan melkoisen joukon suuria alan tähtiä. Mukana on mm. Kevin Conroy (Batman), Mark Hamill (Jokeri), Tom Kenny (Spongebob) sekä Nolan North (kaikki mahdolliset videopelit).

90 minuutin sisällä ehtii kameran edessä käydä kymmeniä tuttujen kasvoja ja ääniä. Sinäänsä jos jotain olisin toivonut niin juuri pituutta lisää. Oli mukavaa että videopelitkin oli otettu mukaan mutta pääasiassa aihe käydään melko nopeasti läpi. Tiedä sitten kuinka paljon löytyy pois leikattuja kohtauksia. Enpä pahemmin keksi muuta sanottavaa tästä, etenkin jos aihe kiinnostaa niin tässä olisi melkoista herkkua luvassa. 8/10

Netflix suosituksia osa 4

Kuten aiemminkin, voi olla että osa näistä suosituksista löytyy vain jenkkien Netflixistä. Suomen valikoima kun on ajoittain hyvin heikko.

Trailer Park Boys (2001- ) Tv-sarja sekä elokuvat

Muistan kun 2000-luvun alussa Nelonen näytti tätä sarjaa parisen vuotta (Törky Torstai ohjelmassa jota Duudsonit juonsi), tuolloin jokusen jakson tsekkasin mutta meno ei pahemmin maistunut. Nyt ymmärrän miksi, tuolloin vielä melko nuorena poikana en täysin älynnyt moniakaan vitsejä. Kesän alussa päätin sitten antaa sarjalle uuden mahdollisuuden kun Netflix toi kaikki jaksot ja elokuvat meidän kuolevaisten tarjolle. Ei kovin kauaa mennyt kun koko tuotanto oli koluttuna läpi. Hetkeen en ole yhtä hauskaa sarjaa katsellut.

Trailer Park Boys on mustaa huumoria sisältävä pseudodokumentti jossa seurataan kanadalaisen asuntovaunukylän tapahtumia, tärkeimpinä hahmoina ovat kolme rikollista jotka koittavat tienata rahaa yhdellä jos toisella konstilla. Ohjelman jopa ajoittain kuiva huumori vaatii hieman totuttelua. Olin kylläkin jo ensimmäisen kauden parin jakson jälkeen koukussa. Sarjan huumori on isolta osalta rakennettu dialogin ympärille ja tämän se tekee aivan loistavasti. Parhaiten jäi mieleen Jim Laheyn "shit analogyt" tai Rickyn idioottimaiset virheet puheessaan. Sinäänsä kaikista älyttömintä on se että suuri osa dialogista on paikalla keksittyä eikä käsikirjoitettua. Sanoo jotain näyttelijöiden taidoista vaikka vain pari on ns. "ammattilaisia"

Tv-sarja on alusta loppuun täyttä laatua ja on vaikea olla suosittelematta tätä mainiota ohjelmaa. Elokuvat ovat sitten laadultaan hieman vaihtelevia. Vuonna 2006 tullut Trailer Park Boys: The Movie ja Trailer Park Boys: Countdown to Liquor Day (2009) ovat joka fanille pakolliset katselut. Ne ovat samaa menoa kuin ohjelma mutta sinäänsä melkein yhden tuotantokauden tarina yhdessä satsissa. Say Goodnight to the Bad Guys on vuonna 2008 tullut tv-elokuva joka jätti vähän tyhjän olon, sinäänsä se on vain esiosa Countdown to Liquor Day leffalle. Kaikista huonoin ja melkeinpä suosittelen skippaamaan on Trailer Park Boys: Live in F**kin' Dublin joka on kuten nimi sanoo tähtien vetämä livenauhoitus. Alussa ja lopussa on näyteltyjä osia jotka ovat hauskoja mutta itse show on melko kivuliasta katseltavaa. Eli katsokaa vain alku ja loppu, muuten suosittelen jättämään välistä.

Trailer Park Boyssilla menee kyllä nyt lujaa. Pari uutta tuotantokautta on tulossa Netflixiin, uusi elokuva on jo ulkona (Kanadassa) mutta syksyllä vasta digitaalisena. Myös samoilta tyypeiltä on tulossa Swearnet: The Movie niminen elokuva jossa meno näyttäisi olevan todella metaa. Hyvä on siis olla sarjan fani.

Kokonaisuutena koko hässäkälle antaisin arvosanan: 9/10. Yksi parhaista komediasarjoista koskaan, laittaisin samalle tasolle kuin esim. monet brittikomediat joita rakastan suuresti.

Manhunter (1986)

Manhunter on Michael Mannin ohjaama jännäri joka on tehty Red Dragon nimisen kirjan pohjalta. Red Dragon on varmaan monelle tuttu nimi vuonna 2002 tulleesta elokuvasta. Kumpikin elokuva on tehty saman kirjan pohjalta mutta Manhunter on monille jopa täysin tuntematon teos. Se ei ainoastaan ole hyvä jännäri, mutta myös ensimmäinen elokuva jossa Hannibal Lecter näkyy isolla kankaalla. Anthony Hopkins on minulle kuten varmaan melkein kaikille SE ainoa oikea Hannibal mutta Manhunterissa Brian Coxin vetämä rooli on myös aivan loistava. Nykyään kylläkin laittaisin melkein Mads Mikkelsenin parhaaksi Hannibaliksi mutta siitä joskus myöhemmin.

Pakko tunnustaa että itsekin tämän kyseisen elokuvan löysin vasta Red Dragonin nähtyäni. Tämä harmittaa koska pidän Manhunteria parempana elokuva ja olisin tahtonut yllättyä kaikista juonenkäänteistä jotka valitettavasti Red Dragon minulle "spoilasi". Kumpikin elokuva on pieniä poikkeuksia vaille sama tarina ja hahmot joten isolta osalta tiesi kokoajan mitä tulee tapahtumaan. Red Dragon on kirjalle uskollisempi elokuva mutta sen loppu oli heikko. Pidän enemmän Manhunterin tylystä ja simppelistä lopusta. Tässä on omasta mielestä hyvä esimerkki siitä ettei aina kirjaa kannata kovin tarkasti kopioida elokuvaksi.

Suurin syy miksi pidän tästä vanhasta uutta enemmän on sen tunnelma ja näyttelijät. William Petersen vetää loistavan roolin häiriintyneenä ja epävakaana etsivänä. Tom Noonan on täydellinen helvetin ahdistavana murhaajana. Kaikki kohdat jossa hän näkyy ovat niin epämukavia.

Tosiaan mitään enempää spoilaamatta suosittelen tätä elokuvaa suuresti. Etenkin jos Red Dragon on katsomatta niin nyt olisi mahdollisuus kokea kunnon herkkua. Tämän jälkeen sitten kannattaa katsoa uudempi versio. Tietenkin tämän pitäisi tulla oletuksena, aina ensin vanha/alkuperäinen versio ennen uutta. Arvosana: 8/10.

Invasion of the Body Snatchers (1956)

1950-luvun sci-fi, onko mitään joka samalla niin loistavaa mutta myös paskaa. Tällä meinaan sitä että kyseisen vuosikymmenen sci-fi leffoissa on niin järettömän isoja eroja laadussa. Invasion of the Body Snatchers menee kuitenkin selvästi sinne parhaiden joukkoon. Kyseessä on ehkäpä yksi tärkeimmistä sci-fi elokuvista koskaan.

Elokuva sijoittuu pääasiassa pieneen kaupunkiin jossa alkaa tapahtumaan kummia. Ihmiset käyttäytyvät kummallisesti ja päähahmo alkaa epäilemään että jotain tai jokin on ottanut kansalaisista vallan. Isoin ero muihin kuuluisiin aikansa tieteiselokuviin on erikoistehosteiden vähyys. Mitään suuria lentäviä lautasia ei ole, ihmiset eivät muutu joksikin kamaliksi hirviöiksi eikä edes verta taikka toimintaa ole oikein yhtään. Tämä on yksi elokuvan parhaista puolista, tehosteiden sijaan keskitytään juoneen ja hahmoihin. Kyllä minä The Blobin tapaisista aikansa elokuvista myös tykkään mutta on mukavaa että löytyy tämmöistä vaihtelua.

Ennen tämän klassikon katselua olin nähnyt 1978 tulleen ehkäpä jopa kuuluisamman version. Yksityiskohtia en pahemmin tuosta muista paitsi sen että gorea oli mukana ja että se tuntui ajoittain turhan pitkältä. Alkuperäinen elokuva on juuri sopivan pituinen eikä tylsää kohtaa ehdi tulla. Muutenkin kevyempi ote aiheesta maistui minulle paremmin. Tuon remaken lisäksi on olemassa myös vuonna 1993 että myös 2007 tulleet versiot. Harva elokuva on näin monesti uudelleen tehty. Tietenkin jokainen näistä elokuvasta on melko erillainen, itse idea on sama mutta melkein kaikki muu on uutta.

Sinäänsä melkein yllätyin kuinka paljon pidin tästä alkuperäisestä elokuvasta. Jotenkin kiinnostus tätä kohtaan ei ollut suuri mutta katselun jälkeen todellakin laittaisin tämän sinne samalle tasolle kuin muut aikansa klassikot: The War of the Worlds, The Day the Earth Stood Still tai The Blob. Melkeinpä jopa korkeimmalle paikalle. Jos siis kunnon 1950-luvun tieteisjännäri kiinnostaa niin tässä olisi loistava ehdokas. Arvosana: 8.5/10.

Juna kulkee vaan...

Aurinko paistaa ja kesä on täysillä käynnissä. Ainakin oma kämppä on ollut jo tovin yksi helvetillinen pätsi, joten mikä olisikaan parempi viilentymisen tapa kuin katsoa elokuva jossa on loputon talvi? 

Snowpiercer tarjoaa juuri tuota, kylmää on meno alusta loppuun. Kyseessä on Korealaisen Joon-ho Bong  uusin elokuva, itse tunnen miehen hänen parista aiemmasta tuotoksesta jotka ovat vallan mainioita. Hieman epäilytti Snowpiercerin kanssa se että onko meininki mennyt liian länsimaalaiseksi. Onneksi näin ei ole käynyt, tämä on niin kaukana Hollywoodista kuin vain mahdollista. 

        Sinäänsä huvittaa nyt katsomisen jälkeen että asia on näin. Ensimmäisen kerran kuulin tästä elokuvasta keväällä, näin trailerin teatterissa ja ajattelin että onpas paskan näköinen. Tuolloin en kylläkään huomannut kuka tämän leffan takana on. Nopeasti trailerin perusteella Snowpiercer näyttääkin joltain uudelta tyhmältä Hollywoodin ulostamalta pökäleeltä jossa pääosassa on tällä hetkellä hyvin "kuuma" (monellakin tavalla) Chris Evans. 

Elokuva kuitenkin sai kovia kehuja etenkin kriitikoilta tuossa kesän alussa, hieman ihmettelin että onko nyt kyseessä edes sama elokuva. Tulipa tuolloin sitten huomattua mm. kuka on ohjaajana. Hieman jo innostuin tämän näkemisestä mutta pidin odotukset vieläkin pieninä. Eilen sitten tämän katsoin ja.. Voi veljet mikä meininki. Tässä on isolla mahdollisuudella minulle "vuoden yllättäjä" palkinnon vievä teos. Elokuva piti otteessaan alusta loppuun, näyttely oli loistavaa ja jopa juoni oli kokonaisuutena hyvä. Juuri tarinallisesti epäilin tämän olevan melkoista kuraa, mutta Snowpiercer sisälsi enemmän sanomaa kuin iso osa nykyajan elokuvista.

Mutta niin, mistä elokuvassa on edes kyse? Ihmiset vahingossa jäädyttivät koko maailman koittaessaan viilentää pahenevaa ilmastonlämpenemistä. Yksi mies sitten päätti ennen tuon tapahtumista tehdä älyttömän junan joka kiertää yhdessä vuodessa koko planeetan. Maailmanlopun jälkeen viimeiset selviytyjät asuvat nyt tässä aina liikkuvassa junassa. Köyhät ovat perällä olevia orjia ja junan kärjessä rikkaat mässäilevät herkuilla. Kuulostaako ideana kovin fiksulta? No ei! Mutta jotenkin tämä konseptin älyttömyys ei haitannut minua pätkääkään. Elokuva pohjautuu ranskalaiseen sarjakuvaan joten en ole yllättynyt, viinipäissään sitä keksii kaikki parhaat jutut.

Snowpiercer on pääasiassa juoneen painostavaa draamaa, mutta aina välillä on mukaan mahtunut jokunen kunnon taistelu. Etenkin noin puolivälissä oleva pitkähkö tappelu oli melkein Raid 2 tason herkkua. Tunnelma on myös kokoajan hyvin painostava ja epätoivoinen, juuri sellainen josta nautin. Kuka vain tärkeistä hahmoista saattaa kuolla milloin vain ja parasta on se miten hahmot käsittelevät kuolemaa. Junassa on sen 17 vuoden matkan aikana tapahtunut paljon sairaita asioita joten kaverin kuolema ei paljoa hetkauta sankareita.

Kaikkiaan tällä hetkellä Snowpiercer on yksi tämän vuoden suosikeistani. Pitkästä aikaa elokuva yllättää näin rankasti minut. Täydellinen tämä ei todellakaan ole, jokunen skene oli kunnon "mitä miksi täh!?!" tason ihmetystä aiheuttavia kohtauksia josta vähän rokotan. Mutta niin, katsokaa tämä elokuva. Se on hyvä. 8.5/10

The Grand Budapest Hotel & The Raid 2: Berandal

Otsikosta ehkäpä välkyimmät jo älyää mitä olen tässä kuussa käynyt katsomassa. Toinen elokuva oli hyvin erikoinen kuten tekijältään pystyi odottamaan ja toinen on jo nyt helposti yksi vuoden parhaista elokuvista.

The Grand Budapest Hotel oli ennakkoon vuoden odotetuimpia elokuvia minulle. Life Aquaticista kertoessa sanoinkin ohjaaja Wes Andersonin olevan yksi suosikeistani. Mies tekee hyvin erikoisia elokuvia jotka osuvat omaan makuhermoon täysiä. Monet eivät tykkää hänen melkein jopa teennäisestä kummallisuudesta. Hänen tuotantoon pitää kuitenkin asennoitua oikein, nämä elokuvat eivät ole realistisia. Ne ovat yhdenlaista fantasian ja realismin sekoitusta. Monet fanitkin jopa ovat valittaneet kokoajan vahvistuvasta epärealismista hänen elokuvissaan. Itselle tällä ei ole mitään väliä, omat suosikit hänen tuotannostaan ovat juuri 2000-luvulla tulleet pätkät.

Mutta niin mitäs mieltä olin The Grand Budapest Hotelista. Paskahan se oli... No ei, tykkäsin hurjasti. Se oli niin Wes Andersonia kuin elokuva voi vaan olla. Huumori on kuivaa mutta toimivaa. Näyttelijät ovat täydellisesti valittuja, tarina on kummallinen ja mukana on myös synkkää ehkä jopa masentavaa kamaa. Väkivaltaa tai ainakin verta tässä oli enemmän kuin missään aiemmassa hänen leffassa, silti ajoittain elokuva on hyvin kevyttä ja hauskaa katseltavaa. Tämä tunnelman suuri vaihtelu on toimivaa ja toteutettu hyvin, moni huonompi ohjaaja olisi epäonnistunut tuollaisessa.

Netissä ja maailmassa TGBH on saanut yllättävän paljon huomiota osakseen, Andersonin aiempi tuotanto ei ole iskenyt massoihin ja rahallisesti voittoa ei kamalasti ole tullut. Hienoa jos nyt viimein mies pääsisi suurempaan kuuluisuuteen, toivotaan vain ettei käy Darren Aronofskyn tapaista muutosta että yhtäkkiä tehdään sairaan kallista paskaa indien tilalla (Noah). Kaikkiin suuriin ylistyksiin TGBH kohdalla en yhdy, se oli maittavaa katseltavaa muttei tajunta räjähtänyt. Leffa tuntuu kylläkin sellaiselta että toinen katselu vain parantaisi elokuvaa, innolla tämän uudestaan tölläilenkin kunhan vain BD tulee ulos. Ehkä se sitten yltäisi jopa ohjaajansa parhaaksi.

The Raid: Redemption oli minulle yksi vuoden 2011 parhaista elokuvista. Paljon kuulin hypeä jenkkilästä ennen Suomen ensi-iltaa, jopa vuosikymmenen parhaaksi äksöniksi kehuivat. Hieman epäilevänä menin sitten melkein tyhjään teatteriin sen katsomaan. Oh ah, mitä herkkua. Vaikkei elokuva paljoa katsojia teattereissa saanut niin viimeistään dvd/bd kautta sai kuuluisuutta. Kovan fanikannan leffa saikin ja hyvä niin, nyt me saatiin tuolle mestariteokselle jatko-osa. Turpiin tuli ja kovaa.

The Raid 2: Berandal on aivan helvetin hyvä elokuva. Se on sairaalloisen brutaalia toimintaa sisältävä Indonesialainen elokuva. Eka osa oli tähän verrattuna paljon puhtaampi action pätkä jossa juoni oli taustalla. Nyt jopa kerrontaa on oikeasti mukana ja se ei ole paskaa. Monesti äksöneiden kanssa käy niin että huonoon juoneen koitetaan panostaa ja näin kokonaisuus heikkenee. Raid 2 sisälsi aivan hyvän juonen joka piti otteessaan samalla kun potkuja ja lyöntejä tuli kymmenittäin päähän.

Mutta tottahan se on ettei näitä elokuvia juonen takia katsota, toiminta menee tässäkin edelle ja voi Jeesuksen pakarat sentään kun se on ihanaa herkkua. Idästä ylipäätään on 2000-luvulla tullut monia perkeleen kovia mätkintöjä mutta The Raid-sarja on näistä paras. Taistelut ovat välillä todella pitkiä, leikkauksia on ajoittain hyvin vähän ja tietenkin parasta on se että toiminnasta saa selvää. Nykyajan actionin isoin moka on nopeat leikkaukset ja heiluva kamera. Lännessä tätä tekniikkaa suositaan hyvin paljon. En voi käsittää tätä, mitä hauskaa on siinä ettei saa mistään selvää. Kyllä myös Raidissa kamera välillä heiluu, muttei liikaa. Kokoajan katsoja on selvillä että kenen naamaa nyt muussataan ja kenen jalka nyt lyötiin paikaltaan.


Aiemmin sanoin että elokuva on brutaali. Tuota ei voi painottaa liikaa. Nämä elokuvat eivät sovi monille. Minullekkin joka on tottunut gore-leffoihin tuntui pahalta katsoa kun yhdelle jos toiselle hahmolle kävi kamalia asioita. Aseita näissä käytetään hyvin vähän, nyrkit ja jalat ovat se kuuma juttu. Lyömäaseita kyllä löytyy useasta tappelusta, mutta nekään eivät ole mitään tyypillisimpiä. Etenkin vasaroita käyttävä nainen jäi hyvin mieleen. Mätkintä tuo astetta brutaalimman ja läheisemmän fiiliksen toimintaan verrattuna perus paukuttelut.

 

En tiedä onko kolmatta Raid elokuvaa tulossa, melkein toivon ettei tulisi. Tarina laitettiin hyvin pakettiin ja toivoisin että ohjaaja tekisi ihan uuden elokuvan/sarjan. Huhuja tuosta kolmosesta kuitenkin on, toivotaan että laatu pysyy näin korkealla. En osaa oikeasti sanoa että kummasta The Raid leffasta pidän enemmän. Ne ovat niin erillaisia, mutta myös samanlaisia. Tällä hetkellä Raid 2 veisi ehkä voiton, kiitos parin älyttömän tappelun ja juonellisen lisäyksen avulla. Enempää en voi The Raid 2: Berandalia kehua, se on aivan loistava elokuva. Tästä minä nautin.

Netflix suosituksia osa 2

Hetkeen en ole suositellut tästä hienosta palvelusta katselemisen arvoisia pätkiä, tällä kertaa painotus on enemmän Suomen flixillä kuin jenkkilän.

Pusher trilogia (Pusher, Pusher II, Pusher III)

Nicolas Winding Refn on hieno mies. Mies tunnetaan nykyään parhaiten hänen kahdesta uusimmasta elokuvasta, Drive ja Only God Forgives. Itse ihastuin miehen työhön kunnolla Bronsonin nähtyäni, tuon jälkeen sitten Valhalla Rising ja myöhemmät vain vahvistivat sen että kyseessä on hieno ohjaaja.

Pusher trilogia on ollut tuolta 2008 asti katselulistan kärjessä, mutta kuten kaikki leffahullut tietää, ei se lista koskaan pienene. Aina kun jonkun sieltä saa tsekattua, tulee tilalle vähintään yhtä monta lisää. Valitettavasti nämä Pusherit olivat siis hieman unohtuneet, sitten Netflix pelasti. Se suositteli niitä minulle ja näin katselin kaikki kolme elokuvaa suurella innolla melkein putkeen.

Jokainen elokuva pyörii huumeiden ympärillä. Ne eivät ole ehkäpä aina pääosassa mutta hyvin tärkeässä roolissa. Ekassa leffassa päähenkilö on diileri joka joutuu kokoajan pahempaan velkakierteeseen. Mies koittaa kaikin keinoin saada rahaa kasaa jotta saisi elämänsä pitää, hemmetin jännittävää sekä jopa ajoittain hauskaa katseltavaa. Hyvin näytetään kyseisen bisneksen huonot puolet eikä mitään kaunistella. Trilogian oma suosikki on tämä ykönen, siinä ei ole paljoa valitettavaa. Näyttely on aivan loistavaa, ohjaus on mestarillista sekä tarina ylipäätään on yllättävä sekä lopetus... on huikea. Rakastan tätä elokuvaa täysiä. Pari remakea on tehty, älkää katsoko niitä. Alkuperäinen on paras.

Pusher II: With Blood On My Hands sijoittuu ensimmäisen jälkeen jokusen vuoden, Mads Mikkelsen tekee paluun samassa roolissa vaikkakin tällä kertaa vankilan kokeneena. Mikkelsen oli ensimmäisessä leffassa pääasiassa vain ensimmäisellä puolikkaalla, tokassa hän on pääosassa. Pusher ykönen oli miehen ensimmäinen oikea rooli elokuvissa ja jo siinä näki että mies osaa hommansa. Pusher II:n aikoihin hän oli jo näytellyt useamman vuoden muttei mitään suurta eroa laadussa ole ekan ja tokan leffan roolien välillä. Luontaisesti hyvä näyttelijä siis.

Pusher II (sekä III) sisältää paljon samoja elementtejä kuin ensimmäinen, huumeet ja raha ovat siis taas isossa roolissa. Velkoja tulee ja menee, jotku kuolee ja kaikenlaista muuta kivaa tapahtuu. Trilogia esittelee ylipäätään hyvin uskottavasti Kööpenhaminan huumebisnestä, tästä on iso kiitos monille "näyttelijöille". Huomattava osa roolituksista on annettu oikeille rikollisille ja diilereille. Yksi jos toinen on istunut sekä ennen kuin jälkeen elokuvien linnassa. On aivan älytöntä että he osaavat "näytellä" niin hyvin vaikkei mitään koulutusta tai kokemusta ole alalta aiemmin. Ensimmäisessä leffassa päähahmo oli diileri, tokassa diileri/varas mutta gangsteripomon poika, kolmannessa ollaan sitten ihan huipulla pomona. Näin siis käydään läpi hyvin kyseisen bisneksen jokainen vaihe.

Jatko-osat ovat sisältävät väkivaltaa enemmän kuin ensimmäinen, vaikkakin muuten tunnelma on usein paljon leppoisampi. Ekan Pusherin tunnelma kun oli isolta osalta niin ankeaa ja kuolema odotti joka nurkan takana. Ei meininki kovin iloista ole jatko-osissakaan, muttei semmoista jatkuvaa painostusta ole. Pusher III sisälsi kuitenkin yhden inhottavimmista tapoista mitä olen nähnyt elokuvissa. Mitään en tahdo spoilata mutta eräs henkilö kirjaimellisesti suolistetaan. Nam.

Pusher II & III ovat budjetiltaan pienempiä teoksia kuin alkuperäinen, kumpikin tehtiin sinäänsä vain sen takia että Nicolas Winding Refn saisi makseltua velkojaan ja pidettyä studionsa pystyssä. Näistä näkee sen että vaikka tekee elokuvan ns. vain rahat mielessä, voi laatu olla aivan loistavaa. Rahan vähyys ei kuitenkaan pahemmin näy, jos on osaavia tyyppejä kameran takana niin kymmeniä miljoonia ei tarvita. Kaikki sarjan leffat ovat palkintojakin napanneet aikoinaan ja sen ne ansaitsevat. Sinäänsä nämä ansaitsevat paljon enemmän huomiota, nykyään monet kyseistä ohjaajaa fanittaa vain Driven takia, vaikka mies on tehnyt vuosien ajan laatua. Katselkaa siis hänen vanhempaakin tuotantoa, kyseessä on yksi tämän hetken parhaista ohjaajista.

The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

Kaiken synkkyyden ja väkivallan tasapainoksi suosittelen jotain hauskaa. Wes Anderson on yksi suosikeistani, mies tekee absurdeja, hauskoja mutta samalla myös niin fiksuja elokuvia. Hän osaa kikkailla monenlaisilla tehosteilla ja selvästi rakastaa elokuvien tekemistä. The Life Aquatic oli yksi ensimmäisistä hänen elokuvistaan jonka näin, heti ensimmäisellä kerralla ihastuin täysin hänen tyyliin. Bill Murray (yksi kaikkien aikojen näyttelijöistä) vetää huikean roolin esittäen yhdenlaista parodiaa Jacques Cousteausta, tuosta yhdestä kaikkien aikojen merentutkijista. Itsekin lapsena olen yhden jos toisen Cousteaun dokumentin nähnyt, miehen olemus ja etenkin punainen pipo paloi pysyvästi aivoihin.

The Life Aquatic vaikka parodio kyseistä miestä, se samalla kunnioittaa hänen työtään. Leffa on hänelle omistettu, eikä turhaan. Elokuvasta löytyy monet Andersonin vakio näyttelijät (Owen Wilson, Willem Dafoe, Anjelica Huston) jotka joko ennen tai viimeistään tämän jälkeen ovat olleet melkein jokaisessa miehen elokuvassa.

Elokuva on hyvin tyypillistä Wes Andersonia, dialogia on paljon sekä se on usein humoristista. Kaikenlaista kummallista tapahtuu ja ihmiset käsittelevät näitä asioita melko erikoisin tavoin. Myös hieman äksöniä on saatu mukaan, sinäänsä yksi omista all time suosikki kohdista elokuvissa on tässä elokuvassa. Tämä hieman spoilaa joten varoitus: eräässä kohdassa elokuvaa merirosvot hyökkäävät ja ottavat Zissoun laivan valtaansa. Mies sitten saa tarpeekseen ja alkaa lahtaamaan tyyppejä. Skene ei muuten ehkä olisi niin huikea, mutta kun kerrankin näkee Bill fucking Murrayn ammuskelemassa merirosvoja kuin mikäkin kovis, samalla kun taustalla pauhaa The Stoogesin Search and Destroy, ei voi kuin rakastaa joka sekuntia.

Omaksi kummastukseksi tämä elokuva tuntuu jakavan Anderson fanit aikamoisesti kahtia, osa rakastaa ja osa ei. En ihan älyä että miksei tästä tykkäisi jos aiemmat tai myöhemmät ovat iskeneet. Itselle tämä on yksi miehen parhaista elokuvista. Monesti olen jaksanut tämän katsoa, ja varmana tulen tulevaisuudessakin tölläämään tämän taas uudelleen ja uudelleen.

Wes Andersonista varmana tulee jotain tekstiä lisää aivan pian, tuleehan hänen uusin elokuva aivan kohta elokuviin. Sillä välin katselkaa nämä elokuvat, tai muuten Jeesus suuttuu.