Kanojen potkimista, miekkoja ja magiaa.

Kevät on tunnetusti melko hiljaista aikaa uusien pelien suhteen. Tietenkin aina välillä jokunen suuri nimike tällöin tulee, mutta isot paukut säästetään suosiolla myöhemmäksi. Yleensä kevät meinaa minulle backlogin pienentämistä, etenkin aiemman vuoden ajan tai rahan takia välistä jääneiden pelien läpäisyä. Nytkin mm. AC4, Pokemon Y ja GoW: Judgement odottelevat peluuta. Miksi sitten nämä pelit ovat jääneet kesken? 2014 kevät kun on omissa kirjoissa lähtenyt käyntiin hiton hyvin, tai olen vain hommannut uusia julkaisuja aika tiuhaan.

Sinäänsä hassua että vuoden 2014 ensimmäinen ennakkotilaus itselle oli alkuperäisen Fablen remake. Sarjaa kohtaan on vuosien aikana muotoitunut minulla yhdenlainen rakkaus/viha-suhde. Alkuperäinen peli maistui aikoinaan hyvin, toinen osa kuuluu yhtien parhaiden 2000-luvun pelien joukkoon ja kolmonen oli melkoinen pettymys. Kaikista sarjan peleistä löytyy suuria vikoja, mutta ne jäävät hyvien puolien varjoon. Sarjan huumori on aina ollut se isoin plussa, se on ajoittain aivan yhtä loistavaa kuin monissa klassikko brittisarjoissa. Meininki on siis mustaa mustempaa, unohtamatta kuitenkin myös lapsellisia pelleilyjä.

Fable: The Lost Chapters versio tuli vuosia sitten pelailtua PC:llä, monesti on tehnyt mieli aloittaa teos alusta mutta peli ei valitettavasti toimi ongelmitta nykyajan koneilla. Innolla siis odottelin tätä remakea, vaikka samalla oli takaraivossa pelko että tykkäisinkö pelistä enään nykyään. Alkuperäisen pelin monet silloiset saavutukset kun nykyään ovat jopa vanhentuneita.

Sinäänsä siis voisin sanoa yllättyneeni positiivisesti. Peli oli vielä nykyäänkin kova, ei loistava mutta hyvää viihdettä. Pelattavuus on mukavasti muokattu enemmän Fable2&3 tyyliseksi, teknisesti peli on toimiva sekä graafinen päivityskään tehnyt pahaa. Peli näyttää joltain vuoden 2008 peliltä, silti huomattava parannus alkuperäiseen verrattuna. Harmillisesti välivideot ja pelissä käytävät keskustelut olivat jopa humoristisia käppäisyydessään. Aika tekee ihmeitä, en muista ensimmäisellä kerralla huomioineen esim kamalaa lip synciä.

Isoin oikea miinus pelissä on sen toiminta. Se on pitemmissä sessioissa tylsää ja itseään toistavaa. Etenkin pari areenataistelua olivat kerrassaan vittumaisia, spämmää siinä sitten äksää yli 30min putkeen. Hurraa. Mitä haastavuuteen tulee niin tämä tosiaan on sarjan vaikein peli, tämä ei kuitenkaan paljoa tarkoita. Jokunen ihan haastava tappelu löytyy mutta nekin menee hetkessä kunhan vain huomaa oikean taktiikan. Myös maailmassa matkustaminen on ajoittain rasittavaa puuhaa, mutta annan tämän anteeksi kiitos itse pohjateoksen iän.

Käsikirjoitus oli siis jälleen melkoisen iso kiinnostuksen ylläpitäjä. Päätarina oli  (kuten muistelinkin) hyvin perushuttua jos fantasia on edes jollain asteella tuttua kamaa. Sivutehtävät ja hahmot maailmassa ovat sitä parasta viihdettä. Kuitenkin huomasin nyt että Fable 2&3 sisälsivät paljon enemmän hauskoja tai edes muistettavia hahmoja/tarinoita.

Fable Anniversary oli kaiken valituksen jälkeen kuitenkin mainio peli jonka melkoisella innolla pelasin läpi. Maailmassa olisi vielä rutkasti tutkittavaa ja kerättävää mutta aika tai into ei itsellä niihin riitä. Melkein 25h Albionin satumaassa vietin tällä kertaa aikaa, tuossa siis pääjuoni ja iso osa sivutehtävistä. Muistelin sinäänsä pelin olleen paljon lyhyempi. Remakea on helppo suositella sarjan koville faneille, etenkin alkuperäisen pelin. Tämä on helposti se paras tapa pelata tämä mielipiteitä jakava klassikko. Uusille pelaajille kuitenkin tarjoisin aloitteluksi sitä sarjan parasta osaa, eli kakosta. Se on tasapainoisempi kokonaisuus, sekä nykyään sen saa ostettua parilla eurolla mistä vaan.

ps. Seuraavalla kerralla kerron mietteeni eräästä potkualoitetusta point & click pelistä....

Etsiviä ja politiikkaa

Tässä kuussa on tullut katseltua tv-sarjoja enemmän kuin tavallisesti. Tälle kiitos uudelle tarjonnalle aiemmasta suosikista sekä pari uutta sarjaa. Monissa paikoissa hehkutetaan sitä että tällä hetkellä tulee parasta tv:tä ikinä, osittain yhdyn tähän. Realitykuraa ja muuta paskaa tulee enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi vastapainona on jokunen huippusarja jotka varmana jäävät historiaan. HBO, kyseinen yhtiö on omaan silmään tarkoittanut laatua jo yli kymmenen vuoden ajan. Onko kyseessä sitten Sopranos, Wire vai Curb Your Enthusiasm, he osaavat hommansa. Monet heidän sarjoistaan olen katsonut kokonaan, eikä tulevaisuus näytä eriltä. Heidän uusin sarja True Detective kun voi hyvinkin olla yksi parhaista uusista sarjoista hyvään hetkeen.

Olin täysin myyty idealle jo ensimmäisellä kerralla tästä kuullessani. Matthew McConaughey ja Woody Harrelson salapoliiseina tutkimassa ihmeellisiä rituaalimurhia? Tänne heti, kiitos. Woody Harrelson on yksi niistä näyttelijöistä joita ei pahemmin tule faniteltua, mutta mies on melkein kaikessa aivan loistava.

       McConaughey on taas viime vuosina osottautunut jopa loistavaksi näyttelijäksi. Muistan kun vielä 10 vuotta sitten pidin miestä pääasiassa turhana näyttelijänä joka teki paskaa paskan jälkeen. Nyt mies ei ole ainoastaan ollut parissa viime vuosien parhaista leffoista pääroolissa (Dallas Byers Club, Killer Joe) mutta myös tv-sarjassa. Kaippa tämä todistaa se oikeita rooleja ottamalla voi ihmeitä tehdä uralleen.

Mutta itse sarjasta, se on helvetin hyvä. Tuo kylläkin taisi tulla selväksi jo aiemmin. Sarjasta tulee monesti mieleen enemmän elokuvat kuin tyypillinen tv. Kuvaus, ohjaus ja näyttely kun ovat tyypillistä sarjaa paljon parempaa. Käsikirjoitus on ollut hyvin fiksua ja kauhun kovana fanina en voi olla rakastamatta viittauksia kaikkeen härökauhuun/fiktioon. En voi suositella sarjaa enempää. 

Ainiin, jo pelkästään intro on parhautta. The Handsome Family mennyt tämän jälkeen kovaan kuunteluun.

Samoihin aikoihin hieman sattumalta aloin katselemaan toista etsivä-sarjaa. Kyseessä on älyttömänä kehuja saanut Sherlock.

Tämä brittien uusi versio vanhasta tutusta etsivästä on edennyt jo kolmanteen kauteen. Tietenkin jokainen kausi on pituudeltaan vain kolme 1.5h pituista jaksoa. Tykkään tästä brittien tyylistä jota ovat harrastaneet iät ajat, määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ennemmin vähän hyviä jaksoja kuin monta keskinkertaista. Jälleen on tämänkin sarjan budjetti aika korkea, ja se näkyy. Jokainen jakso on melkeinpä oma elokuvansa, yksi murha/rikos per jakso. Tietenkin taustalla on samalla menossa suurempi juonikuvio omine käänteineen.

Nyt kun kaikki kolme kautta olen katsellut niin jotenkin ymmärrän kaikki kehut ja hehkutukset. Sarja on todella hyvä, muttei täydellinen. Koko ensimmäinen kausi meni melkein itsellä totutella  koko sarjan muotoon. Samalla se koittaa olla niin hemmetin fiksu, mutta myös hauska. En tiedä totuinko tuohon toiseen kauteen mennessä vai tekivätkö käsikirjoittajat parempaa työtä siitä eteenpäin. Monet ns. hauskat tai ovelat jutut kun eivät alussa olleet... noh hyviä. Etenkin sen saman Sherlock "olen helvetin ovela" musan taustalla soittaminen aina kun päähenkilö jotain oivalsi tai vittuili jollekkin alkoi käydä vanhaksi jo ekassa jaksossa.

Hienoa nähdä Mark Gatiss (vasemmalla) taas loistosarjassa.

Tuo "vika" siis korjattiin omasta mielestä kun sarjaa katsoi pitempään. Toinen vika kuitenkin on pysynyt alusta loppuun. Katsoja on välillä fiksumpi tai edes tietää kuka vaarassa/tappaja ennemmin kuin itse super-nero Sherlock kavereineen. Tämä ei tapahtunut vain yhdesti, vaan useasti. Joka kaudessa on ainakin jakso jossa arvasin tärkeitä yksityiskohtia kauan ennen hahmoja. Tietenkin ohjelma on tahalleen rakennettu niin että se antaa kokoajan katsojillekkin vihjeitä ratkaisuun, se tämmöisissä on aina hauskaa kun koittaa itsekin rikosta selvittää. Noh, loppujen lopuksi ei suuri haitta. Sarja on tasapainoksi yllättänyt minut totaalisesti montakin kertaa, ollaan siis tasoissa.

Kovasta vuodatuksesta huolimatta, sarja on todellakin hyvä. Jos murhien ja muiden rikosten selvittäminen kiinnostaa, tässä on hemmetin hyvä vaihtoehto. Netflix tällä hetkellä striimaa kahta kauta, kohta varmaan kolmattakin. Sieltä vain tesmaukseen.

Kolmas sarja jota paljon olen paljon katsellut on House of Cards. Tuon huikean Netflixin tuottaman sarjan toinen kausi tuli ulos tässä kuussa. Ensimmäisen kauden katsoin viime kesänä parissa päivässä, kovasti koukutti ja niin teki toinenkin kausi. Monesti tykkään sarjoista joissa yhdellä jos toisella tavalla on politiikkaa, oliko kyseessä sitten The Wiren kieroilut vai Rooman. House of Cards alkaa jo olla lähellä Rooman parhautta, kolmas kausi jos jatkaa tätä mallia niin saman tason sarjasta on kyse.

HoC hienous ei ole vain käsikirjoituksessa joka on todella mestarillisesti tehty, myös näyttelijät ovat isossa osassa. Kevin Spacey on yksi Hollywoodin parhaista näyttelijöistä tällä hetkellä, olipa kyseessä American Beaty, L.A. Confidential tai The Usual Suspects, mies osaa hommansa. Tietenkin yhdessä jos toisessa ei niin hyvässä leffassa mieskin ollut mutta yleensä oman roolinsa vetää hyvin. HoC:n rooli ovelana, kusipää paskiaisena Frank Underwoodina on kui luotu hänelle. Jokainen hetki hänen ollessa ruudulla on todella hienoa katseltavaa. Tietenkin muutkin näyttelijät ovat myös hyviä, monet hieman pienemmissä rooleissa olevat näyttelijät ovat minullekkin uusia tuttavuuksia mutta silti tekevät hienoa työtä.

HoC toinen kausi oli ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, poikkeuksena vain se että tällä kertaa tuli jokunen aivan järettömän iso yllätys tai wtf hetki. Kolmatta kautta jäi odottamaan innolla ja mikä pahinta, sen ilmestymiseen kestää vuosi. Monille sarjan aihepiiri ehkei nappaa, kuitenkin suosittelen antamaan sarjalle mahdollisuuden. Vaikka sarja on pääasiassa politiikkaa ja päätösten takana olevaa selkäänpuukotusta, sitä draamaa myös löytyy. Myös monia nykyajan ongelmia käsitellään, ja kukapa tietää miten realistista ohjelman meininki oikeasti voikin olla? Ei muuta kuin Netflix päälle ja katseluun.

Elämäni mustekalana

Eilen torstaina 30.1. julkaistiin vuoden 2014 peli. Octodad: Dadliest Catch. No okei, hieman taisin liioitella. Kyseessä on siis peli jossa pelataan mustekalalla joka esittää olevansa ihminen, hänellä on vieläpä vaimo ja kaksi lasta. Aika perus asetelma peleissä.

Joskus viime kesänä taisin ensimmäisen kerran tästä kuulla ja melkeinpä heti ihastuin. Pelivideot näytti hauskoilta kuin myös kaaottisilta. Pelin huumori ei ainoastaan tule sen asetelmasta, myös kontrolleista. Octodad kun ei omaa luita, on hänen elämä maan päällä velttoine lonkeroineen hyvin haastavaa. Useat jokapäiväiset hommat tuottavat monenlaisia ongelmia. Peli onkin siis isolta osalta hyvin tyypillisten aktiviteettien suorittamista kuten hampurilaisten paistamista, puiden hakkaamista tai vaikkapa arcade-pelien pelaamista.

Isoin homma Octodadin elämässä on kuitenkin hänen identiteetinsä piilossa pitäminen. Ihmiset paljastavat sinut jos käyttäydyt liian epäilyttävästi heidän edessään. Pelissä on tietenkin myös "erikoisjoukkoina" toimivia tiedemiehiä jotka tunnistavat ilman pelleilyäkin sinut.

Aiemmin mainitsemani kontrollit ovat tosiaan pelin isoin erikoisuus. Pelasin ps3 ohjaimella kun näppis-hiiri kombo ei varmaankaan ole hyvä tässä. Ohjaimella pelaaminen onnistui isolta osalta ongelmitta, alun jälkeen jo käveleminen onnistui suhteellisen vetreästi. Octodadia ohjataan kummallakin tatilla kun samalla liipaisemista valitaan lonkeroita. Pelin hienointa kamaa tietenkin olivat hieman vaativammat kiipeilyt joita saattoi joutua tovin koittamaan. Liukuportaat ja yksi viemäripuzzle jäivät parhaiten mieleen, samalla vittumaisia mutta hauskoja.

Oma läpipeluu kesti reilut 3 tuntia, aivan kelpo pituus tämmöiseltä reilun kympin maksavalta indiehäröilyltä. Nopeammin varmaan olisi päässyt läpi, mutta pelin maailma on täynnä viittauksia muihin peleihin kuin myös muuhun viihteeseen, niitä tsekkaillessa ja ylipäätään paikkoja tutkiessa kierähti hyvä tovi. Jos siis tahdot jotain aivan muuta, tässä olisi hyvä suositus. Vaihtelu tekee hyvää kaikkien tuhansien geneeristen pelien seassa.

2013 parhaita (ja paskimpia) elokuvia

Vuosi kun vaihtuu niin aina kaikkia on yhtä jos toista top listaa menneen vuoden aiheesta kuin aiheesta. Itse en nyt jaksa mitään tarkkaa top 5 tai 10 listausta tehdä koska, noh se on vain hiton vaikeaa. Tässä mitä tsekkasin niin reilut 40 viime vuonna tullutta elokuvaa olen tähän mennessä nähnyt, luku ei todellakaan ole vielä siis suuri. Monet odottamani 2013 tulleet elokuvat (Her, Inside Llewyn Davis) ovat vasta tässä keväällä tulossa teattereihin, tämän takia on siis turha mitään tarkkaa listausta tehdä. Kuitenkin on hyvä aika mainita joitain leffoja jotka ainakin minuun eniten vaikuttivat, hyvällä tai huonolla tavalla.

Only God Forgives ja New World ovat jääny hyvin mieleen nähdyistä hyvistä elokuvista. OGF oli yksi vuoden odotetuimpia elokuvia itselle, ei ihan yltänyt ohjaajan parin edeltäneen tasolle mutta hyvin maistui elokuvan hyvin erikoinen ote aiheestaan. Visuaalisesti vuoden upein teos, BD:nä leffan tuossa tilasin ja pitänee sitten uudestaan tsekata, jaksaako leffa kantaa toista katselua. New World oli pienoinen yllätys vaikka takana oli yhtä jos toista suosikkia. Yksi parhaista Etelä-Korealaisista leffoista mitä olen nähnyt, tämä ei ole mikään pieni kehu. Kyseissä maassa on etenkin 2000-luvulla tehty yhtiä parhaita synkkiä rikosleffoja, melkeinpä ikinä.                            

                
The Conjuring taisi jäädä täällä minulta aikoinaan mainitsematta, teatterissa asti tämän tietenkin kävin katsomassa. James Wan on yksi suosikki ohjaajistani tällä hetkellä, mies on tehnyt kovaa kauhua vuodesta toiseen. Insidious 2:n on vielä katsomatta mutta ei sekään varmana kovin huono ole vaikkei kaikilta täysiä kymppejä ole saanut. Conjuring ei ole vain yksi parhaista leffoista viime vuonna, se on yksi parhaista kauhuista 2000-luvulla tähän mennessä. Kuten parissa blogissa olen valittanut, on nykyajan kauhu isolta osalta aivan kamalaa paskaa (tästä saatte esimerkkejä hieman alempana). Tunnelmaa ei rakenneta ollenkaan, näyttely ja juoni paskaa sekä kirsikkana paskaläjän päällä on ainaiset jumpscarejen älytön viljely. The Conjuring voisi hyvinkin olla 1970-luvun kauhuelokuva, tämä on iso kehu omasta mielestä. Elokuva pitää otteessaan alusta loppuun, yhdessäkään välissä ei ala vituttamaan ja katsoja oikeasti jopa välittää hahmoista. Vuoden kauhu, helpostikkin.

The Wolf of Wall Street oli kaikkien kehujensa arvoinen mestariteos, Martin Scorsese näytti jälleen että vaikka ikää löytyy niin loistavaa kamaa pystyy mies tekemään. Kyseisen herran mekein jokaisesta leffasta pidän, huonoimmatkin ovat vähintään katseltavia. Wolffin yksi isoimmista onnistumisista oli se ettei se tylsistyttänyt tai tuntunut millään tavalla niin pitkältä kuin se oli. Melkein kolmen tunnin pituiselta elokuvalta tuo ei ole helppo saavutus. Kun leffa loppui, olin jopa hieman yllättynyt. Luulin että vielä olisi ainakin kymmenen minuuttia leffa jatkunut, aika vain lensi tätä hauskaa mutta myös samalla vakavaa elokuvaa katsoessa. Elokuva ei varmana maistu kaikille, se osaa välillä olla todella rivo ja kamala. Mutta jos semmoinen on mieleen niin antaa palaa vaan. Leffaa kohtaan ei kuitenkaan kannata laittaa liian isoja oletuksia, näin on aina minkä tahansa viihteen kanssa. Yli-hypettyminen tai suuret odotukset aina ovat pahasta. Sinäänsä itsekin tunsin olevani ehkä turhan hypettynyt tästäkin leffasta, mutta ihme kyllä, leffa ei pettänyt odotuksia.

Viimeisenä hyvänä mainitsen aivan äsken katselemani Jagtenin, eli The Hunt ison mualimman kielellä. Kehuja olin kuullut paljon ja onneksi eivät olleet turhia. Kyseessä on yksi parhaista draamoista mitä hetkeen olen nähnyt. Elokuva alkaa melko tavallisena draamana mutta nopeasti alkaa pohjoismainen synkkyys ja ahistavuus tulla pintaan. Välillä leffa oli todella epämukava, tämä on siis kehu. En tiedä oliko yksi vaikuttavista asioista että leffan kylä tuntui melko samanlaiselta missä itse olen kasvanut. Useassa kohdassa tuli mieleen että varmana tällä tavalla sielläkin tämmöinen tapahtuma käsiteltäisiin. Mitään en tahdo pahemmin spoilata, itse en tiennyt leffasta oikein mitään ennakkoon ja tämä oli hyvä asia. Jos ajoittain todella synkkä draama maistuu niin katseluun vaan, leffaa saa jo aika hyvällä hinnalla kaupoista sekä Netflix (josta itse katsoin) oli myös ottanut sen valikoimaansa.

Tuossa oli siis jokunen hyvä ellei jopa loistava elokuva viime vuodelta. 2013 oli kuitenkin isolta osalta minulle melkoinen pettymys. Monet alkujaan jopa hyviltä tuntuvat elokuvat olivat enimillään keskinkertaisia ja paskaa, todellista kuraa tuli todella todella paljon. Monia paskoja leffoja en ole edes viitsinyt tsekata (Man of Steel, the Host, Lone Ranger jne jne) säilyttääkseni mielenterveyteni. Kuitenkin yksi jos toinen totaalinen pökäle tuli istuttua alusta loppuun, ja todellakin nämä mainitsemani leffat olen katsonut kokonaan. Jokunen leffa jäi suosiolla vain kesken, joko tylsyyden tai vain turhuuden takia.

A Good Day to Die Hard on yksi paskimmista toimintaleffoista vuosiin, jopa Michael Bayn huonoimmat elokuvat ovat tätä parempia, ne sentään viihdyttävät välillä visuaalisesti. Die Hard 5 on taas vain paska. Tylsä, turha, kämänen ja kauttaaltaan täysi raiskaus hyvälle sarjalle. Die Hard 4 ei ollut mikään mestariteos mutta sillä oli sentään hetkensä, katsoin sen tämän vitosen jälkeen tahalleen vertaukseksi. Tuolloin Bruce Willis vielä näytteli ja välitti elokuvasta. Tässä uusimmassa hän melkein nukkuu alusta loppuun, selvästi vain rahat ollut mielessä. Mies saisi mennä eläkkeelle, tai edes hieman pitää väliä näyttelystä. Tenavasta asti miestä olen fanittanut (suurelta osalta kiitos alkuperäisten Die Harddien) mutta nykyään hän suurelta osalta tekee täyttä kuraa. Sääliksi käy.

Texas Chainsaw 3D on Die Hard 5:n tavoin yksi huonoimmista jatko-osista aikoihin. Texas Chainsaw Massacre ei tietenkään ole sarjana ollut mikään loistokkain, mutta ensimmäiset kolme elokuvaa ovat mielestäni hyviä, alkuperäinen tietenkin on totaalinen mestariteos ja yksi parhaista kauhuista ikinä. Texas Chainsaw 3D on kuitenkin niin huono että se saa Platinum Dunesin tuottamien Texas Chainsaw Massacren remaken ja esiosan näyttämään jopa loistavilta elokuvilta. Leffa ei pelkästään ole yksi kliseisimmistä slasher-kauhuista hetkeen mutta se rohkenee kutsua itseään jatko-osaksi sille ihan ekalle leffalle. Tuo on minunlaiselle fanille jo niin iso solvaus että tekee mieli mennä käymään tekijöiden luona moottorisahan kanssa. Lyhyesti sanottuna, TC 3D on aivan törkeän huono. Älkää katsoko.

Ja viimeisenä elokuvana mainitsen Birdemic 2: The Resurrectionin. Monien mielestä tämä on varmaan aivan selvä pökäle, ja voi tuntua jopa turhalta että näen vaivaa kun edes mainitsen tämän "elokuvan". Minä kuulun siihen joukkoon joka aivan rakastaa alkuperäistä Birdemic elokuvaa. Se on yksi täydellisimmistä "hyvistä huonoista elokuvista". Kaikki joka voi elokuvassa mennä vikaan, menee siinä totaalisesti päin helvettiä. Se ansaitsee paikan historiassa, se jaksaa ihmetyttää ja naurattaa joka katselulla. En voi suositella elokuvaa liikaa, katso se jos vielä et ole nähnyt. Tätä samaa en voi sanoa Birdemic 2:sta. Se on melkeinpä enemmän Birdemic 1.5 kuin kakonen. Monet alkuperäisen klassiset kohtaukset on tehty uudelleen, täysin samalla tavalla.
   Ensimmäinen elokuva on tosissaan tehty elokuva joka tekijöiden osaamattomuuden takia on yksi historian pahimpia epäonnistumisia, mutta kakonen on tahalleen huonosti tehty elokuva. Tässä piilee suuri ero viihdyttävyyden kannalta. Tuolloin elokuva ei ole "hyvä huono elokuva", se on vain "huono huono elokuva". Ohjaaja James Nguyen ei ole ymmärtänyt tätä, eipä ihmekkään kun mies on onnistunut tuottamaan yhtiä huonoimpia elokuvia ikinä.

Arskaa, Sylttyä ja Prinsessoja

Joulu meni hetkessä ohi ja nyt on jo uusi vuosi. Blogailu siis jälleen hieman hidastui tuossa. Animal Crossing on jatkanut koukuttamistaan, vaikkakin vauhti viimein on hidastunut ja näin aikaa jäänyt muullekkin. Pari blogailua sitten sanoin että peli oli jo tuolloin sarjan paras, tämä mielipide on vain vahvistunut kymmenien tuntien aikana. Vaihtelevuutta ja tekemistä on aivan helvetisti enemmän kuin aiemmissa peleissä. Jos 3DS löytyy, peli on pakollinen ostos. 90 tuntia on peli pyörinyt 3DS:n tilastojen mukaan, tietenkin kaikki ei ole sentään omaa peluuta, vaan myös eräs prinsessa peliin koukuttui.

Huikeana aasinsiltana päästäänkin uusimpaan Disneyn prinsessa-leffaan eli Frozen. Moni kaveri kuin myös seuraamani kriitikot kehuivat leffaa, jopa parhaaksi Disneyksi vuosiin. Pakkohan tämä oli siis nähdä (lahjaksi saadut leffaliput eivät myöskään olleet haitaksi).
     Leffaan mennessä ei minulla ollut mitään hajua millainen leffa olisi edes kyseessä. Ehkä kerran olin jonkun mainoksen telkkarissa nähnyt. Näytti aika tyypilliseltä nyky-Disneyltä. Aika nopeasti alun jälkeen onneksi huomasin ettei kyseessä ole mikään ihan tyypillinen nykyajan ad/hd animaatio.

Jos leffaa pitäisi verrata johonkin niin ensimmäisenä tulisi mieleen useat klassikko Disneyt. Laulamista on aika paljon, prinsessoja löytyy, "hauska" sidekick (joka oikeasti oli jopa ihan hassu) ja se välttämätön prinssi. Onneksi juonen puolella oli sitten tehty muutoksia, leffaa ei ihan turhaa ole kutsuttu jopa "feministiseksi" disney-leffaksi. Yhtään en yllättynyt siitä että nainen oli käsikirjoittajana. Leffan melkein paras kohta oli jossa poromies Kristoff osoittaa prinsessa Annalle tyypillisen Disney-kliseen.

Elokuva oli visuaalisesti ja muutenkin kauttaaltaan upeaa työtä, kuten voisi odottaakin. Mikään mestariteos, tai "Pixaria" tämä ei ollut mutta todellakin yksi parhaista ellei paras Disneyn oma animaatio vuosiin. Frozen oli aivan hyvä valinta vuoden 2013 viimeiseksi elokuvaksi nähdä. 2014 ensimmäinen oli sitten jotain aivan muuta, Arnold ja Sylvester pakenee vankilasta eli Escape Plan.

Valehtelisin jos sanoisin etten olisi odottanut tätä leffaa. Viimeinkin kaksi isointa (ja myös parasta) äksönitähteä samassa leffassa. The Expendables tietenkin toi jo heidät yhteen mutta Arska on vasta kolmosessa (huhujen mukaan) jopa suurehkossa osassa eikä vain käväise paria minuuttia. Escape Planissa miehet tosissaan ensimmäisen kerran jakavat kankaan yhdessä, vaikkakin Syltty vie minuuteissa sen isomman osan ajasta nyttenkin.

Katsomaan mennessä luulin että jälleen olisi tarjolla viime vuosien tyyliin "nostalgialla" ratsastavaa perus-äksöniä mutta väärässä olinkin. Escape Plan on välillä jopa hyvin synkkä leffa, ammuskelua on vasta aivan lopussa eikä edes gorella mässäillä. Elokuvan lähin vertauskohta joka tulee nopeasti mieleen on varmaan Escape from Alcatraz. Eli paljon on hyvin klassista "istuskellaan ja koitetaan miettiä pakoa" kohtauksia. Kumpikin tähti näyttelee mainiosti, jopa iso osa pienemmissä rooleissa olevista tekee myös niin.

Tätäkin leffaa katsoessa ei voi kuin ihmetellä miesten kuntoa, kumpikin ukko on jo pitkällä "pappa" iässä mutta jaksavat silti tunkea uusia elokuvia ulos kovaa tahtia. Pakkohan nuiden jotain kamaa on vetää, enpä kuitenkaan valita jos tämän tasoista laatua tekevät. Jos siis hieman rauhallisempi actionleffa isoilla tähdillä kiinnostaa, tässä olisi hyvä valinta.

Thorin, Bilbo ja kauhistuttava Smaug

Ensimmäinen blogaus täällä jonka toukokuussa tein taisi hieman käsitellä The Lord of the Rings elokuvia. Tuolloin kevään aikana katselin taas vaihteeksi niiden Extended Editionit ja vieläkin ne ovat yhtä hyviä kuin julkaisunsa aikoina. Hobitista en kuitenkaan täällä ole ehtinyt tarinoimaan, ensimmäisen osan kävin vuosi sitten ensi-illassa katsomassa ja saman tein uusimman osan kanssa.

The Hobbit: An Unexpected Journey oli mielestäni aivan hyvä elokuva, ei mitenkään LOTR tasoa mutta sitä en odottanutkaan. Olin hyvin yllättynyt monien reaktiosta sitä kohtaan, Hobitti on lähdemateriaalina huomattavasti heikompaa tavaraa kuin Sormusten Herra. Tämän kun ottaa huomioon niin minusta Jackson tiimeineen on tehnyt upeaa työtä. Tietenkin aikoinaan hieman tuntui naurettavalta että yksi kirja tehdään kolmeksi elokuvaksi. Onneksi näitä ei kuitenkaan ole väkisin venytetty, vaan on lisättyä yhtä jos toista mm. Silmarillionista ja Taru Sormusten Herrasta lopussa olevista liitteistä. Etenkin The Desolation of Smaug tuntui välillä olevan pitkiä pätkiä jotain muuta kuin Hobittia, itse kirjan olen viimeksi lukenut varmaan yli 8 vuotta sitten joten yksi jos toinen juttu on ehtinyt unohtua. Tämä ei onneksi haittaa jos laatu on tätä luokkaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin hyvin paljolti samaa mieltä monien kanssa jotka ensimmäisestä elokuvasta valittivat, se oli ajoittain turhan hidas ja etenkin teatteriversiota olisi voinut leikata ainakin 20min pois. Nakkaisivat sitten monet pääjuonelle turhat mutta fanien mieleen olevat pätkät Extended Editioniin. Unexpected Journeyn ostinkin Extended Edition Blu-rayna, ihan ennakkotilasin sen. Viimeksi olinkin Return of the Kingin Extended Editionin ennakkotilannut DVD:nä, harvoinpa tuota tulee nuin kivoja versioita leffoista. Kyseinen EE ensimäisestä Hobitista olikin jo melkoinen "faniversio", taas oli yhtä jos toista pikku pätkää lisättynä jotka peruskatsojaa eivät varmaankaan pätkääkään kiinnosta.

The Desolation of Smaug onnistuikin tällä saralla paremmin, vaikka leffa oli jälleen 2h 40min pitkä, ei se tuntunut siltä. Tietenkin iso syy tähän on äksönin lisääminen mutta se oli myös tasapainoitettu paremmin, hahmot myös tuntuivat paremmilta mutta tälle on varmana iso kiitos ensimmäisen osan pohjustus. Ensimmäisessä leffassa etenkin kääpiöistä osa tuntui jopa turhilta, tietenkin semmoisia ne on kirjassakin ajoittain. Tarina keskittyy hyvin vahvasti parin kääpiön ja Bilbon ympärille, monesti tuntuukin että päähenkilö on enemmänkin Thorin eikä nimessä oleva hobitti. Sitäpä se tavallaan onkin jos miettii heidän matkan tarkoitustakin. Nyt kuitenkin kääpiöidenkin kohdalla niiden näkyvyyttä ja merkitystä oli laitettu paremmaksi. Jopa kääpiö Bombur (se lihava joka syö paljon haa-haa) joka ekassa oli vain halpa slapstick vitsi, sai osakseen yhden parhaista skeneistä elokuvassa. Tietenkin sekin oli tehty hauskaksi mutta tällä kertaa se jopa minua nauratti järjettömyydellään.

Jos kuitenkin jotain "huonoa" pitää Smaugin Autioittamasta Maasta sanoa se on sen kohtalo olla keskiosa trilogiassa. Hyvin usein omaan makuun näin tiukasti samaa tarinaa olevien trilogien heikoin osa on juuri keskimmäinen (kuten Two Towers on mielestäni huonoin LOTRista). Tarina alkaa ja loppuu kaiken ollessa kesken. Etenkin loppu oli melkoisen juustoinen cliffhangeri, mutta tavallaan se juuri tähän passasi mainiosti. Leffa jätti minut himoamaan lopun näkemistä ja toivottavasti se ei petä vuoden kuluttua. Hieman jopa pelottaa kirjan lukeneena lopun eeppisyys ja jopa synkkyys, osaako tekijät tehdä siitä hyvän vai kusevatko he kaiken? Se selviää vuoden kuluttua.

Kummankin Hobitin kävin katsomassa 3D HFR:nä, ensimmäistä katsellessa piti tähän totutella ainakin ekat 10min. Tottumisen jälkeenkin leffa ajoittain näytti sinäänsä liian aidolta, vaikka tämä ei ehkä kuulosta huonolta jutulta niin minulle se oli. Jotenkin fiilis kärsi tästä hyvinkin paljon. Kuvanlaatu oli kyllä huikea, mutta hieman ärsyttää etten tuota vaikka perus 3D:nä nähnyt.
Tämän takia tokaan osaan lippua varatessa meinasin aluksi muun version laittaa tilalle, onneksi en tehnyt niin. 3D HFR versio oli kerrassaan huikean näköistä, varmaankin upein elokuva visuaalisesti mitä olen tähän päivään mennessä nähnyt. Tietenkin tämä pätee vain elokuvateatteri kokemusta. Etenkin isoissa otoissa sai välillä ihmetellä Keski-Maan upeutta aivan mielissään. En tiedä mitä tässä vuoden aikana oli tapahtunut, mutta omasta mielestä kyseinen teknologia oli edennyt huimasti viime kerrasta. Todellakin siis suosittelen tätä versiota elokuvasta jos teatterissa saakka meinaa tämän tsekata.

Uutta Hobittia kuin sitä ekaakin on vaikea olla suosittelematta Taru Sormusten Herrasta faneille. Tietenkin jos semmoinen on, niin luultavasti kumpikin on jo nähtynä. Vaikkei kumpikaan yllä LOTRien tasolle, ovat ne silti hienoja elokuvia jotka on tehty rakkaudesta materiaaliaan kohtaan. 

Nintendo's cumback

Jälleen on turhan kauan venähtänyt viime kirjoituksesta. Tällä kertaa jopa pari syytä löytyy tälle tauolle, isoin on tietokoneen hajoaminen. Tietenkään koko kone ei mennyt ihan palasiksi, ainoastaan näyttis. Nyt kuitenkin kamat on taas kunnossa ja tälläkin vehkeellä pääsee pelailemaan ja selaamaan tuhmia sivustoja. Tietokoneen hajoaminen olisi vituttanut hyvin rankasti muulloin, mutta tuli tässä viimein hommattua uusi pelikone itselle viihdykkeeksi. Kyseessä on kauan himoamani 3DS, vieläpä XL Zelda Limited Edition.

Zelda-veteraani Eiji Aonuma yhtä mielissään kuin meikäläinen

Tiesin jo silloin kun 3DS julkistettiin että jonain päivänä vehkeen ostan, se oli vain ajan kysymys. Nintendon jokainen käsikonsoli löytyy minulta, pari jopa useampana kappaleena. Pelaamisen aloitinkin 90-luvun puolivälissä juurikin alkuperäisellä Game Boyllä, ainakin ensimmäiset oikeat videopeleihin liittyvät muistot ovat siltä vehkeeltä. The Legend of Zelda: Link's Awakening, Super Mario Land, Mario & Yoshi ja monet muut klassikot ovat palaneet muistoihin pysyvästi nuilta ajoilta. Tähän mennessä se kovin suosikki Nintendon vehkeistä on ollut Game Boy Advance, tuolla alkuperäisellä versiolla (jossa ei edes taustavaloa ole) on tullut pelattua hävyttömän paljon vuosien aikana. Koneen pelikirjasto on myös lyömätön: Metroid Fusion, Mario Kart: Super Circuit, Ecks vs. Sever  ja yksi parhaista peleistä ikinä Advance Wars ovat vain ensimmäiset pelit jotka tulee mieleen koneen kovimmista.

Bestest

GBA:n parhauden takia odotinkin todella innoissani Nintendo DS:ä. Konsolin Lite versio sitten tuli hommattua ja hyvin maistui. Kuitenkin monet Nintendon kovat sarjat eivät olleet omaan makuun parhaimmillaan DS:llä. Mario Kart DS ja Zeldat tulee ekana mieleen, pelit olivat taattua Nintendo-laatua mutta aiempiin osiin verrattuna heikkoja. Etenkin Zeldat ällistyttivät keskinkertaisuudellaan. Paljon hyviä pelejä koneelle kuitenkin löytyy, Pokémoneistakin innostuin uudelleen Platinum version avulla.

3DS kun kohta kolme vuotta sitten julkaistiin näytti melkein siltä että saattaisin koko koneen skipata. Konsolille ei tuntunut tulevan yhtäkään kiinnostavaa tai millään tavalla "must have" titteliä. Ensimmäinen peli joka tosissaan alkoi kiinnostamaan oli Super Mario 3D Land. Peliä nyt pelanneena, en voi valittaa. Hieman helppo mutta kauttaaltaan mainiota Mariota. 3D efekti toimii helvetin hyvin ja upea peli kauttaaltaan.

Nyt kuitenkin vuonna 2013 alkoi viimeistään 3DS:lle tulla perkeleesti kovia pelejä, Luigi's Mansion 2, Pokemon X/Y, Animal Crossing: New Leaf ja uusimpana The Legend of Zelda: A Link Between Worlds jokunen mainitakseni. Animal Crossing oli se viimeinen pisara joka laittoi minut aktiivisesti tarkkailemaan 3DS tarjouksia. Nyt sitten uuden Zeldan kunniaksi sai hyvällä hinnalla vielä aivan perkeleen komean version laitteesta. Koneen mukana tuli digitaalisena (Nintendokin tullut tälle vuosituhannelle) tuo mainitsemani uusi Zelda sekä mukaan laitoin Animal Crossingin tulemaan. Kiitos Nintendo Clubin sain Super Mario 3D Landin digitaalisena ilmaiseksi, tämän lisäksi eshopista latailin jo Kirby's Adventure 3D:n, Metroid II: Return of Samuksen ja Wario Land 3:n. Pelattavaa siis riittää hetkeksi.

A Link Between Worldsiä tuli tahkottua tuntikaupalla heti ensimmäisinä päivinä. The Legend of Zelda-sarja on yksi suosikeistani ja onnekseni tämä osa kuuluu jo nyt omilla listauksilla yhtiin parhaisiin sarjassa. Zeldoja viimeisen 10 vuoden aikana vaivannut vanhaan tuttuun nojaaminen ja etenkin Ocarina of Timeä matkiva pelirakenne oli minulla käynyt tylsäksi aikoja sitten. Tämän takia ALBW tuntuu mukavan raikkaalta teokselta vaikka tällä kertaa Ocarinan sijasta revitään nostalgiaa A Link to the Pastistä. Vaikka uusi peli on jatko-osa tuolle jo 22 vuotta vanhalle mestariteokselle on niissä hitosti eroavaisuuksia. Isoin ja paras muutos on pelin tarjoama vapaus. Pelaaja saa mm. itse valita missä järjestyksessä luolastot läpäisee, vain aivan alkuperäinen Zelda on tarjonnut tämän mahdollisuuden. Peliä en kuitenkaan vielä ole läpäissyt, syy tähän on Animal Crossing: New Leaf.

GC:n alkuperäinen peli, jo julkaisussaan ruma (koska N64 porttaus) mutta pelinä edelleen huikea.

Animal Crossing on yksi parhaista pelisarjoista ikinä, en vain aina älyä miksi. Gamecubella aikoinaan sarjan aloitin, kehuja se oli älyttömänä saanut mutta se tuntui idealtaan niin totaalisesti semmoiselta peliltä josta en välittäisi. Aika nopeasti kuitenkin huomasin koukuttuneeni ja se oli sitten menoa se. Sarja on tavallaan hyvin kevyttä elämäsimulaattoria joka jaksaa yllättää pelaajan joka päivä. Pelin ja oikean maailman kello kulkee samaa rataa, kylän asukkaat elävät omia iloisia elämiään ja minkäänlaista päämäärää ei näy missään. Tietenkin oman talon mahdollisimman isoksi saaminen ja hienojen tavaroiden hommaaminen voisi pitää tavoitteena, mutta mihinkään ei pakoteta.

Joulu on kohta, se tarkoittaa Jiglen saapumista kylään. Lahjoja jee!!!

New Leaf osottautui jo parin päivän pelaamisen jälkeen sarjan parhaaksi. Monenlaista uutta kivaa on mukana, pelattavuus parhaimmillaan sekä tietenkin paras ominaisuus on se että peli kulkee aina mukana. AC on täydellinen sarja käsikonsolille, jo DS:n Wild World osoitti tämän aikoinaan ja New Leaf vain vahvistaa tätä väitettä. Peli on parhaimmillaan päivittäisinä 30min - 1h annoksina, jo tuossa ajassa ehtii hyvin moikata kyläläisiä, kaivaa fossiileja, kalastaa, käydä kaupoissa taikka nyt uutuutena järjestellä kylän asioita pormestarina. 

     Tietenkin tässä ensimmäisten viikkojen aikana tulee enemmän pelailtua, mutta kun alkuvaiheen tärkeimmät hommat on saanut hoidettua muuttuu pelaaminen aitomaattisesti vähäisemmäksi. Tämä ei ollenkaan ole huono asia, Animal Crossingit ovat yhtiä pitkäkestoisimpia pelejä ikinä. Joka päivä kylästä voi löytää yhtä jos toista uutta. Wild Worldiäkin pelailin melko aktiivisesti yli vuoden ajan oston jälkeen. Juhlapyhät pitää vähintään käydä aina tsekkaamassa.

3DS on löytynyt likaisista kätösistäni vasta pari viikkoa joten paljon laitteen hienouksista on vielä kokematta. Varmana yhdestä jos toisesta konsolin pelistä tulen tulevaisuudessa täälläkin kirjoittelemaan.