Thorin, Bilbo ja kauhistuttava Smaug

Ensimmäinen blogaus täällä jonka toukokuussa tein taisi hieman käsitellä The Lord of the Rings elokuvia. Tuolloin kevään aikana katselin taas vaihteeksi niiden Extended Editionit ja vieläkin ne ovat yhtä hyviä kuin julkaisunsa aikoina. Hobitista en kuitenkaan täällä ole ehtinyt tarinoimaan, ensimmäisen osan kävin vuosi sitten ensi-illassa katsomassa ja saman tein uusimman osan kanssa.

The Hobbit: An Unexpected Journey oli mielestäni aivan hyvä elokuva, ei mitenkään LOTR tasoa mutta sitä en odottanutkaan. Olin hyvin yllättynyt monien reaktiosta sitä kohtaan, Hobitti on lähdemateriaalina huomattavasti heikompaa tavaraa kuin Sormusten Herra. Tämän kun ottaa huomioon niin minusta Jackson tiimeineen on tehnyt upeaa työtä. Tietenkin aikoinaan hieman tuntui naurettavalta että yksi kirja tehdään kolmeksi elokuvaksi. Onneksi näitä ei kuitenkaan ole väkisin venytetty, vaan on lisättyä yhtä jos toista mm. Silmarillionista ja Taru Sormusten Herrasta lopussa olevista liitteistä. Etenkin The Desolation of Smaug tuntui välillä olevan pitkiä pätkiä jotain muuta kuin Hobittia, itse kirjan olen viimeksi lukenut varmaan yli 8 vuotta sitten joten yksi jos toinen juttu on ehtinyt unohtua. Tämä ei onneksi haittaa jos laatu on tätä luokkaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin hyvin paljolti samaa mieltä monien kanssa jotka ensimmäisestä elokuvasta valittivat, se oli ajoittain turhan hidas ja etenkin teatteriversiota olisi voinut leikata ainakin 20min pois. Nakkaisivat sitten monet pääjuonelle turhat mutta fanien mieleen olevat pätkät Extended Editioniin. Unexpected Journeyn ostinkin Extended Edition Blu-rayna, ihan ennakkotilasin sen. Viimeksi olinkin Return of the Kingin Extended Editionin ennakkotilannut DVD:nä, harvoinpa tuota tulee nuin kivoja versioita leffoista. Kyseinen EE ensimäisestä Hobitista olikin jo melkoinen "faniversio", taas oli yhtä jos toista pikku pätkää lisättynä jotka peruskatsojaa eivät varmaankaan pätkääkään kiinnosta.

The Desolation of Smaug onnistuikin tällä saralla paremmin, vaikka leffa oli jälleen 2h 40min pitkä, ei se tuntunut siltä. Tietenkin iso syy tähän on äksönin lisääminen mutta se oli myös tasapainoitettu paremmin, hahmot myös tuntuivat paremmilta mutta tälle on varmana iso kiitos ensimmäisen osan pohjustus. Ensimmäisessä leffassa etenkin kääpiöistä osa tuntui jopa turhilta, tietenkin semmoisia ne on kirjassakin ajoittain. Tarina keskittyy hyvin vahvasti parin kääpiön ja Bilbon ympärille, monesti tuntuukin että päähenkilö on enemmänkin Thorin eikä nimessä oleva hobitti. Sitäpä se tavallaan onkin jos miettii heidän matkan tarkoitustakin. Nyt kuitenkin kääpiöidenkin kohdalla niiden näkyvyyttä ja merkitystä oli laitettu paremmaksi. Jopa kääpiö Bombur (se lihava joka syö paljon haa-haa) joka ekassa oli vain halpa slapstick vitsi, sai osakseen yhden parhaista skeneistä elokuvassa. Tietenkin sekin oli tehty hauskaksi mutta tällä kertaa se jopa minua nauratti järjettömyydellään.

Jos kuitenkin jotain "huonoa" pitää Smaugin Autioittamasta Maasta sanoa se on sen kohtalo olla keskiosa trilogiassa. Hyvin usein omaan makuun näin tiukasti samaa tarinaa olevien trilogien heikoin osa on juuri keskimmäinen (kuten Two Towers on mielestäni huonoin LOTRista). Tarina alkaa ja loppuu kaiken ollessa kesken. Etenkin loppu oli melkoisen juustoinen cliffhangeri, mutta tavallaan se juuri tähän passasi mainiosti. Leffa jätti minut himoamaan lopun näkemistä ja toivottavasti se ei petä vuoden kuluttua. Hieman jopa pelottaa kirjan lukeneena lopun eeppisyys ja jopa synkkyys, osaako tekijät tehdä siitä hyvän vai kusevatko he kaiken? Se selviää vuoden kuluttua.

Kummankin Hobitin kävin katsomassa 3D HFR:nä, ensimmäistä katsellessa piti tähän totutella ainakin ekat 10min. Tottumisen jälkeenkin leffa ajoittain näytti sinäänsä liian aidolta, vaikka tämä ei ehkä kuulosta huonolta jutulta niin minulle se oli. Jotenkin fiilis kärsi tästä hyvinkin paljon. Kuvanlaatu oli kyllä huikea, mutta hieman ärsyttää etten tuota vaikka perus 3D:nä nähnyt.
Tämän takia tokaan osaan lippua varatessa meinasin aluksi muun version laittaa tilalle, onneksi en tehnyt niin. 3D HFR versio oli kerrassaan huikean näköistä, varmaankin upein elokuva visuaalisesti mitä olen tähän päivään mennessä nähnyt. Tietenkin tämä pätee vain elokuvateatteri kokemusta. Etenkin isoissa otoissa sai välillä ihmetellä Keski-Maan upeutta aivan mielissään. En tiedä mitä tässä vuoden aikana oli tapahtunut, mutta omasta mielestä kyseinen teknologia oli edennyt huimasti viime kerrasta. Todellakin siis suosittelen tätä versiota elokuvasta jos teatterissa saakka meinaa tämän tsekata.

Uutta Hobittia kuin sitä ekaakin on vaikea olla suosittelematta Taru Sormusten Herrasta faneille. Tietenkin jos semmoinen on, niin luultavasti kumpikin on jo nähtynä. Vaikkei kumpikaan yllä LOTRien tasolle, ovat ne silti hienoja elokuvia jotka on tehty rakkaudesta materiaaliaan kohtaan. 

Nintendo's cumback

Jälleen on turhan kauan venähtänyt viime kirjoituksesta. Tällä kertaa jopa pari syytä löytyy tälle tauolle, isoin on tietokoneen hajoaminen. Tietenkään koko kone ei mennyt ihan palasiksi, ainoastaan näyttis. Nyt kuitenkin kamat on taas kunnossa ja tälläkin vehkeellä pääsee pelailemaan ja selaamaan tuhmia sivustoja. Tietokoneen hajoaminen olisi vituttanut hyvin rankasti muulloin, mutta tuli tässä viimein hommattua uusi pelikone itselle viihdykkeeksi. Kyseessä on kauan himoamani 3DS, vieläpä XL Zelda Limited Edition.

Zelda-veteraani Eiji Aonuma yhtä mielissään kuin meikäläinen

Tiesin jo silloin kun 3DS julkistettiin että jonain päivänä vehkeen ostan, se oli vain ajan kysymys. Nintendon jokainen käsikonsoli löytyy minulta, pari jopa useampana kappaleena. Pelaamisen aloitinkin 90-luvun puolivälissä juurikin alkuperäisellä Game Boyllä, ainakin ensimmäiset oikeat videopeleihin liittyvät muistot ovat siltä vehkeeltä. The Legend of Zelda: Link's Awakening, Super Mario Land, Mario & Yoshi ja monet muut klassikot ovat palaneet muistoihin pysyvästi nuilta ajoilta. Tähän mennessä se kovin suosikki Nintendon vehkeistä on ollut Game Boy Advance, tuolla alkuperäisellä versiolla (jossa ei edes taustavaloa ole) on tullut pelattua hävyttömän paljon vuosien aikana. Koneen pelikirjasto on myös lyömätön: Metroid Fusion, Mario Kart: Super Circuit, Ecks vs. Sever  ja yksi parhaista peleistä ikinä Advance Wars ovat vain ensimmäiset pelit jotka tulee mieleen koneen kovimmista.

Bestest

GBA:n parhauden takia odotinkin todella innoissani Nintendo DS:ä. Konsolin Lite versio sitten tuli hommattua ja hyvin maistui. Kuitenkin monet Nintendon kovat sarjat eivät olleet omaan makuun parhaimmillaan DS:llä. Mario Kart DS ja Zeldat tulee ekana mieleen, pelit olivat taattua Nintendo-laatua mutta aiempiin osiin verrattuna heikkoja. Etenkin Zeldat ällistyttivät keskinkertaisuudellaan. Paljon hyviä pelejä koneelle kuitenkin löytyy, Pokémoneistakin innostuin uudelleen Platinum version avulla.

3DS kun kohta kolme vuotta sitten julkaistiin näytti melkein siltä että saattaisin koko koneen skipata. Konsolille ei tuntunut tulevan yhtäkään kiinnostavaa tai millään tavalla "must have" titteliä. Ensimmäinen peli joka tosissaan alkoi kiinnostamaan oli Super Mario 3D Land. Peliä nyt pelanneena, en voi valittaa. Hieman helppo mutta kauttaaltaan mainiota Mariota. 3D efekti toimii helvetin hyvin ja upea peli kauttaaltaan.

Nyt kuitenkin vuonna 2013 alkoi viimeistään 3DS:lle tulla perkeleesti kovia pelejä, Luigi's Mansion 2, Pokemon X/Y, Animal Crossing: New Leaf ja uusimpana The Legend of Zelda: A Link Between Worlds jokunen mainitakseni. Animal Crossing oli se viimeinen pisara joka laittoi minut aktiivisesti tarkkailemaan 3DS tarjouksia. Nyt sitten uuden Zeldan kunniaksi sai hyvällä hinnalla vielä aivan perkeleen komean version laitteesta. Koneen mukana tuli digitaalisena (Nintendokin tullut tälle vuosituhannelle) tuo mainitsemani uusi Zelda sekä mukaan laitoin Animal Crossingin tulemaan. Kiitos Nintendo Clubin sain Super Mario 3D Landin digitaalisena ilmaiseksi, tämän lisäksi eshopista latailin jo Kirby's Adventure 3D:n, Metroid II: Return of Samuksen ja Wario Land 3:n. Pelattavaa siis riittää hetkeksi.

A Link Between Worldsiä tuli tahkottua tuntikaupalla heti ensimmäisinä päivinä. The Legend of Zelda-sarja on yksi suosikeistani ja onnekseni tämä osa kuuluu jo nyt omilla listauksilla yhtiin parhaisiin sarjassa. Zeldoja viimeisen 10 vuoden aikana vaivannut vanhaan tuttuun nojaaminen ja etenkin Ocarina of Timeä matkiva pelirakenne oli minulla käynyt tylsäksi aikoja sitten. Tämän takia ALBW tuntuu mukavan raikkaalta teokselta vaikka tällä kertaa Ocarinan sijasta revitään nostalgiaa A Link to the Pastistä. Vaikka uusi peli on jatko-osa tuolle jo 22 vuotta vanhalle mestariteokselle on niissä hitosti eroavaisuuksia. Isoin ja paras muutos on pelin tarjoama vapaus. Pelaaja saa mm. itse valita missä järjestyksessä luolastot läpäisee, vain aivan alkuperäinen Zelda on tarjonnut tämän mahdollisuuden. Peliä en kuitenkaan vielä ole läpäissyt, syy tähän on Animal Crossing: New Leaf.

GC:n alkuperäinen peli, jo julkaisussaan ruma (koska N64 porttaus) mutta pelinä edelleen huikea.

Animal Crossing on yksi parhaista pelisarjoista ikinä, en vain aina älyä miksi. Gamecubella aikoinaan sarjan aloitin, kehuja se oli älyttömänä saanut mutta se tuntui idealtaan niin totaalisesti semmoiselta peliltä josta en välittäisi. Aika nopeasti kuitenkin huomasin koukuttuneeni ja se oli sitten menoa se. Sarja on tavallaan hyvin kevyttä elämäsimulaattoria joka jaksaa yllättää pelaajan joka päivä. Pelin ja oikean maailman kello kulkee samaa rataa, kylän asukkaat elävät omia iloisia elämiään ja minkäänlaista päämäärää ei näy missään. Tietenkin oman talon mahdollisimman isoksi saaminen ja hienojen tavaroiden hommaaminen voisi pitää tavoitteena, mutta mihinkään ei pakoteta.

Joulu on kohta, se tarkoittaa Jiglen saapumista kylään. Lahjoja jee!!!

New Leaf osottautui jo parin päivän pelaamisen jälkeen sarjan parhaaksi. Monenlaista uutta kivaa on mukana, pelattavuus parhaimmillaan sekä tietenkin paras ominaisuus on se että peli kulkee aina mukana. AC on täydellinen sarja käsikonsolille, jo DS:n Wild World osoitti tämän aikoinaan ja New Leaf vain vahvistaa tätä väitettä. Peli on parhaimmillaan päivittäisinä 30min - 1h annoksina, jo tuossa ajassa ehtii hyvin moikata kyläläisiä, kaivaa fossiileja, kalastaa, käydä kaupoissa taikka nyt uutuutena järjestellä kylän asioita pormestarina. 

     Tietenkin tässä ensimmäisten viikkojen aikana tulee enemmän pelailtua, mutta kun alkuvaiheen tärkeimmät hommat on saanut hoidettua muuttuu pelaaminen aitomaattisesti vähäisemmäksi. Tämä ei ollenkaan ole huono asia, Animal Crossingit ovat yhtiä pitkäkestoisimpia pelejä ikinä. Joka päivä kylästä voi löytää yhtä jos toista uutta. Wild Worldiäkin pelailin melko aktiivisesti yli vuoden ajan oston jälkeen. Juhlapyhät pitää vähintään käydä aina tsekkaamassa.

3DS on löytynyt likaisista kätösistäni vasta pari viikkoa joten paljon laitteen hienouksista on vielä kokematta. Varmana yhdestä jos toisesta konsolin pelistä tulen tulevaisuudessa täälläkin kirjoittelemaan. 

Netflix suosituksia osa 1

Netissä olen parillakin sivulla törmännyt tähän että Netflixin tarjonnasta suositellaan yhtä jos toista leffaa. Itse olen kohta kolme kuukautta aktiivisesti palvelua käyttänyt, vielä kesän alussa ei sen käyttäminen paljoa napannut mutta sen helppous ja hyvä tarjonta on minutkin voittanut puolelleen. Käytän pääasiassa Netflixin USA versiota, paljon isompi valikoima kuin Suomen versiossa, etenkin indie ja ug kamaa paljon enemmän. Suosituksetkin koskevat siis pääasiassa 'merican tarjontaa, laitteella kuin laitteella saa helposti vaihdettua versiota, kannattaa tsekata vaikka opasta netistä jos kiinnostaa.

I Saw the Devil (2010) ja New World (2013)

Leffat on kynäillyt Hoon-jung Park joka myös ohjasi New Worldin. Miehen ura on hienosti lähtenyt käyntiin. Kummankin leffan voisi sanoa kuuluvan jännitys/rikos kategoriaan, I Saw the Devil on vain astetta väkivaltaisempi ja synkkää synkempi.

I Saw the Devilissä asetelma on melko tyypillinen, päähenkilön raskaana oleva vaimo murhataan, mies lähtee metsästämään tappajaa. Aluksi elokuva tuntuu hyvin Death Wish-tyyliseltä vigilante pätkältä mutta kaikkea on vain väännetty pari astetta kovemmaksi. Ohjauksesta käsikirjoitukseen, minä rakastan tätä elokuvaa. Erikoistehosteet ovat todella hyvät, väkivalta on realistisen näköistä (vaikkakin leffassa ihmiset tuntuvat selviävän todella vakavista iskuista päähän) ja ylipäätään meininki on hyvin tylyä. Välillä tuntuu pieni toivon pilkahdus, mutta heti sekin isketään pois kuvasta. Tässä oli pitkästä aikaa elokuva josta tykkäsin alusta loppuun ja toi mieleen sen fiiliksen että miksi ylipäätään katson elokuvia yhtenä tarkeimpänä harrastuksena.

Leffojen yksi yhdistävä tekijä on myös näyttelijä Min-sik Choi. Tämä varmaankin parhaiten Old Boystä tuttu mies tuntuu vetävän roolissa kuin roolissa aivan huikean suorituksen. I Saw the Devilissä hän on hullu sarjamurhaaja, New Worldissä kusipää poliisi. Toivottavasti saamme nähdä tätä herraa tulevaisuudessakin mahdollisimman paljon.

Tästä päästiinkin toiseen leffaan, New World. Hieman leppoisampi meininki kuin aiemmin mainitussa, nyt ollaan selvästi haettu inspiraatiota monenlaisista gangster-leffoista. Monessa kohdassa tuli mieleen esim. The Departed, Donnie Brasco tai Eastern Promises. Rikolliset tappelevat keskenään, yrittävät etsiä joukoistaan rottia ja poliisit koittavat pysyä tapahtumista perillä. Päähenkilö on poliisi joka yli kahdeksan vuoden ajan on soluttautunut gangsterien sekaan, nyt jopa korkeassa asemassa. Melko tyypillistä kamaa, mutta toteutus ratkaisee. Leffasta löytyy hyviä käänteitä joita ainakaan itse en nähnyt tulevan, tyypillisiin jenkkileffoihin verrattuna korealaisten (ja seassa myös kiinalaisia) keskeinen tappelu on hyvin mukavaa vaihtelua.


Yksi isoimmista, ellei isoin ero on myös itse tappelut ja tappamiset. Ampuma-aseita käytetään melko vähän, enemmän veitsiä ja muuta kättä pidempää. Leffasta löytyy myös hyvin Old Boyn mieleen tuovia tappeluita, pitkiä ottoja jossa helvetisti laitetaan porukkaa lättyyn. Länkkärit saisivat tosissaan ottaa mallia toimintaleffoihinsa idästä. New World ei ole mikään merkittävä mestariteos, mutta todella hyvä elokuva, yksi parhaista ellei paras genressään moneen vuoteen. Kauttaaltaan hyvin tehty elokuva.

Minä kun olen kyseessä niin tietenkin myös kauhua pitää suositella, tämän tehtävän hoitaa loistavasti Session 9 (2001). Valitettavan moni tuntuu tämän elokuvan ohittaneen, minäkin vasta juuri Netflixin kautta sattumalta tämän katselin. Joissain paikoissa kehuttu, joissain haukuttu. Ehkäpä isoin syy ohittamiseen itselle oli näyttelijät, oikein kenestäkään jotka tunnistin en pahemmin ole ikinä välittänyt. Mukavana yllätyksenä jokainen vetää todella hyvät roolit.

Luulin että nyt olisi nykyajalle tyypilliseen tapaan jotain kummitustalo meininkiä tiedossa, sitä se tavallaan on mutta enemmän mennään itse hahmojen pään sisälle. Leffan tarina on aika simppeli, joukko työmiehiä menee vanhaan mielisairaalaan poistamaan asbestia. Kummalisia juttuja alkaa tietenkin tapahtumaan. Tämän tarinan voisi kusta niin monella tavalla, mutta oikein missään ei mennä mönkään. Tunnelma on välillä hyvin piinaava, mitään turhia äkkipelotteluja ei ole ja elokuva laittaa samalla katsojan tosissaan arvailemaan että mitä helvettiä nyt on meneillään. Mitään en ala spoilaamaan mutta leffa ei petä juonellisesti.

Iso osa hienosta tunnelmoinnista on kauniit, pitkät otot joiden avulla vanha mielisairaala saadaan tuntumaan todella epämukavalta paikalta. Elokuvassa on melkein dokumentin tapaista tuntoa joka on vain hyvä asia. Elokuva ei ollut julkaisussakaan menestys, mutta onneksi vuosien saatossa se on saanut ansaitsemansa kulttistatuksen ja arvostusta.

Kukkia, matkailua ja tarina veljeksistä

Tuossa viime viikolla pelasin yhden tähän asti vuoden parhaista peleistä, Brothers: A Tale of Two Sonsin. Kyseessä on ruotsalaisen Starbreeze Studiosin uusin peli, aiemmin studio oli minulle tuttu loistavista Riddick-peleistä ja laadultaan vaihtelevasta The Darknessista. Nuo pelit olivat fps-räimettä hyvillä juonilla, on Brothers jotain aivan muuta. Peli kuuluu tähän tässä sukupolvessa tulleisiin "indiehäröilyihin" joissa itse tarina ja tunnelma menee pelaamisen edelle. Melkein voisi puhua elokuvallisista peleistä. Lähin samantyylinen peli on varmaankin minulle viime vuoden paras peli Journey.

Kummassakin pelissä ei pelkästään ole helvetin hyvä tunnelma, myös mm. pelattavat hahmo(t) ovat samanlaisia. Mitään oikeaa dialogia ei ole ollenkaan, siansaksaa mölötetään alusta loppuun, kummassakin tavoitteena on vain edetä valmiiksi tehtyä polkua ja päästä loppuun. Kumpaakin peliä on kehuttu myös hyvin koskettaviksi ja aikuismaisiksi, tästä olen myös samaa mieltä vaikkakin Journeyn peluu aiheutti astetta kovemmat vibat. Brothersin suurin ero genren muihin peleihin on itse ohjattavuus. Peli on pakko pelata ohjaimella (itse pelasin Steamistä ps3-ohjaimella), koska koko pelin ajan ohjataan kumpaakin veljestä samaan aikaan. Vasen puoli ohjaimesta on varattu isoveljelle ja pikkuveljeä ohjataan oikealla puoliskolla. Aluksi tämä tuntui pöhköltä, mutta parin minuutin jälkeen siihen tottui. Iso syy miksei tämä ala ärsyttämään on pelin suhteellisen hidas vauhti, mitään kiirettä ei ole ja maisemia kannattaakin jäädä ihmettelemään. Viimeksi varmaan God of War-sarjan peleissä olen yhtä hienoja maisemia nähnyt.

Veljesten tarina alkaa suhteellisen valoisissa merkeissä, vaikkakin heti tehdään selväksi että poikien äiti on hukkunut tovi sitten. Isukki sitten sairastuu ja hänelle pitää lääkettä hakea, seikkailu alkakoon. En ollut etukäteen lukenut tai katsellut pelistä oikein mitään, tämän takia todella synkät käänteet yllättivät. Sinäänsä sekin että peliä myytiin Halloween-alessa olisi pitänyt kertoa jotakin. Kaikkiaan hieno peli jonka varmana tulen pari kertaa vielä läpäisemään.

Kaikkiaan hienoa että tämänlaisia samalla minimalistisia mutta hyvin tarinallisia pelejä on alkanut tulemaan tiheämmin. Aiemmin mainitsin Journeyn, pelin tehnyt Thatgamecompany on melkeinpä ollut tämmöisten pelien edelläkävijä. Heidän aiemmat pelit, Flow ja Flower olivat minullekin tärkeässä roolissa PS3:n ostossa. Flow on näistä se "pelimäisin" taas kun Flower kaikista häröin. Tämän takia se on vieläkin suosikki tästä kolmikosta. Pelin huikea ulkoasu, rentous ja tunnelma on voittamatonta. Yhdesti jos toistekkin tuli peliin palattua pelkästään rentoutumaan, pelissä kun ollaan tuulen puuska joka nappaa kukkien terälehtiä mukaansa. Mitään muuta ei tarvita kuin yhtä nappia painaa ja ohjainta kallistella, voiko simppelimpää olla?

Journey on kylläkin taas tarinallisesti se vahvin tekele. Vaikka mitään dialogia tai kirjoitettua teksiä löydy, on pelissä parempi tarina kuin 99% peleistä mitä on tehty. Loppu on samalla surullinen mutta kaunis, myös kuitenkin iloista meininkiä löytyy ja seikkailun tunne on ajoittain todella vahva. Olen pelannut Flowerin ja Journeyn useita, useita kertoja läpi ja näin tulen varmana tulevaisuudessakin tekemään. Yksi merkittävä asia tämmöisissä peleissä on juuri pituus, nämä seikkailut eivät kestä kuin pari tuntia. Niitä ei ole turhaan venytetty vaan on tehty tiukka paketti johon jaksaa palata uudelleen ja uudelleen.

Top 5 Ihmissusi

Kuukausi on lopuillaan, niin on myös meikän Top 5 listaukset. Nopeasti on kuukausi mennyt ja pari listaakin jopa olen saanut tehtyä. Aluksi suunnittelemani slasher/sarjamurhaaja lista jäi sitten tekemättä. Ideana tuntui helpolta mutta loppujen lopuksi valinnat olisivat olleet turhan vaikeita, genre on niin laaja ja hyviä elokuvia on todella paljon. Tässä kuitenkin voin sanoa että selvästi ykösenä olisi alkuperäinen The Texas Chainsaw Massacre, yksi parhaista kauhuleffoista ikinä.

Viimeiseksi listaksi keheytyi ihmissusi-elokuvat. Top 5 tästä genrestä oli melkoisen helppo tehdä, hyviä aihepiiriä käyttäviä leffoja on suhteellisen vähän, tai meikällä on käynyt vain huono onni valintojen kanssa.
     Monissa hyvissä kauhuelokuvissa on mukana ihmissusia, kuten The Monster Squad, Waxworks tai ihan vasta tsekkaamani Trick 'r Treat, kuitenkin on melko vähän hyviä taikka loistavia teoksia joissa ne olisivat pääroolissa. Isoin syy tähän tuntuu olevan itse hirviön hinta, uskottavan tai edes hyvän näköisen ihmissuden tekeminen ei ole halvinta puuhaa. Kuitenkin viisi vallan mainiota genreen kuuluvaa teosta ainakin tiedän, tässä ne ovat:

Numero 5.  Ginger Snaps (2000)

Ihmissudet + teinit = hyvää? Kyllä tässä leffassa. Päähenkilöinä ovat kaksi sisarusta joilla on pakkomielle kuolemaan. Puistossa sitten immeissusi hyökkää ja tästä alkaa taistelu kirousta vastaan. Isoin ero Ginger Snapsissa muihin genren teoksiin on juuri asetelma ja päähenkilöt. Minulla ei tule toista ihmissusileffaa mieleen jossa teinitytöt ovat pääroolissa. Aluksi tämä tuntui ideana huonolta, mutta kiitos hyvien näyttelijöiden ja käsikirjoituksen tämä on vain plussaa.

Ihmissusi-elokuvissa itse kirousta käytetään yleensä jonkinlaisena metaforana. Onko sitten huumeet vai hulluus kyseessä. Tässä leffassa se on naiseksi tuleminen, jälleen hyvin erikoinen veto muihin verrattuna. Angstailua ja menkkoja on siis luvassa hyvin paljon. Itse erikoistehosteet on hyvin tehty, ollenkaan ei CGI:tä ole käytetty ja näin on hyvä. Kauttaaltaan mainio elokuva joka on jäänyt vuosien saatossa valitettavan pienen yleisön herkuksi.

Numero 4. Dog Soldiers (2002)

Neil Marshallin ura elokuvien parissa lähti hyvin käyntiin. Mies teki debyyttinään yhden parhaista ihmissusileffoista ikinä, sitten seurasi myös helvetin hyvä The Descent. Tämän jälkeen mies sai enemmän rahaa kätösiinsä ja on tehnyt vain melkoista pashkaa. Toivoa en vielä ole menettänyt miestä kohtaan, mutta hyvältä ei näytä.

Mutta its Dog Soldiers. Brittisotilaat menevät sotaharjoituksiin mutta vastassa ei olekaan toinen tiimi vaan ihmissusia. Miehet koittavat taistella vastaan ja selvitä kotiin hengissä, näin ei kaikille käy. Vaikka leffa on pääasiassa vakavaa kauhua on jälleen myös komediaa eksynyt mukaan. Miesten välinen dialogi on ajoittain melkoisen hauskaa kuten myös tapot ja kuolemat. Mihinkään Evil Dead tasolle ei mennä, vaikka välillä lähellä käydään.

Erikoistehosteet ovat pienen budjetin leffaksi erinomaiset, goresta puhumattakaan. Näyttelijät ovat myös mainioita, pari hieman isompaakin nimeä on eksynyt mukaan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, tuolloin en kamalasti siitä välittänyt. Nyt listaa varten uudelleen tsekattuna, hieman ikää lisää saaneena, osui leffa paremmin makuhermoon. Suosittelen porukalla ja oluen kanssa.

Numero 3. The Wolf Man (1941)

Universalin klassikoihin mennään taas. Tämä 1941 tullut klassikko on mahdollisesti merkittävin ihmissusi elokuva ikinä. Ensimmäinen tämä ei ole genressään mutta varmaankin kuuluisin. Vielä nykyäänkin elokuvan vaikutuksen voi nähdä uusissa tuotoksissa. Elokuvaa tähdittää Universalin monista kauhuista tutut näyttelijät mm. Lon Chaney Jr., Bela Lugosi sekä Claude Rains. Chaney Jr:lle tästä tulikin hänen ikonisin roolinsa ja mies näyttelikin ihmissutta useassa tuotoksessa.

Tarinaltaan elokuva on mitä tyypillisin genressään, tämäpä elokuva sen rakenteen melkolailla loi. Mies joutuu metsässä ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi, viattomia tapetaan ja lopulta koitetaan kirousta poistaa. Kauttaaltaan elokuva on taattua aikansa parasta laatua, mutta pari miinusta kyllä keksin. Vaikka leffa on vain 70 minuuttia pitkä, se tuntuu ajoittain polkevan turhan paljon paikallaan. Etenkin kirouksesta tietoja hakiessa tulee turhan paljon toistoa, kyllä tulee varmana selväksi että mistä on kyse. Tämä on kuitenkin suhteellisen pieni miinus, mielelläni olen tämänkin leffan katsellut useaan kertaan. Yksi genrensä sekä aikansa parhaista kauhuista.

Numero 2. The Howling (1981)

Ylhäällä sanoin että tämän listan tekiminen olisi helppoa, niin se olikin isolta osalta, kärki vain tuotti pähkäilyä. Vuosi 1981 oli ihmissusi faneille hyvää aikaa, samana vuotena tuli kaksi genren parasta teosta. Kummassakin on paljon samaa mutta myös huomattavat erot. Minä pidän kummastakin leffasta hyvin paljon, näin oli siis vaikea päättää kumpi on parempi. Lopulta sain pähkäiltyä että kyllä, The Howling on kaksikosta se hieman "heikompi" tuotos.

Elokuvassa uutisreportteri joka joutuu hyökkäyksen uhriksi menee hermolomalle pieneen lomakohteeseen, jossa tietenkin sitten on meneillään jotain hämärää. Leffasta löytyy kaikkea mitä hyvältä ihmissusi leffalta voi odottaa, hienosti tehdyt muodonmuutokset, gorea ja jännitystä. Tietenkin kun Joe Dante on ohjaajana myös huumoria on ripaus. Listan leffoista tämä on ainoa joka tosissaan lypsettiin kuiviin jatko-osilla. Niistä melkein jokainen on toistaan huonompi, joten suosittelen pysymään alkuperäisessä.

Numero 1. An American Werewolf in London (1981)

Jopa Oscarilla palkittu elokuva listallani, melkoista. Turhaan ei leffa voittanut palkintoa erikoistehosteistaan, ne ovat todella huikeat, etenkin muodonmuutos on mahdollisesti genrensä paras. Nykyaikana koko muutos tehtäisiin tietokoneella, mutta ei sitä voi koskaan saada yhtä hienon näköiseksi kun aidosti meikkaamalla ja muilla tehosteilla.

Tietenkin elokuva ei ole vain huikeilla tehosteilla mässäilyä, ei missään nimessä. Elokuvassa on todella hyvä juoni ja käsikirjoitus ihan genrestä välittämättä. Yksi parhaista asioista elokuvassa on se kun katsoja ei tiedä onko päähenkilö oikeasti joutunut ihmissuden hyökkäämäksi vai onko hän vain menettämässä järkensä. Tässä en ala spoilaamaan miten käy, mutta vastaus tähän kyllä saadaan. Howlingin tapaan on tässäkin elokuvassa huumoria myös mukana, sinäänsä enemmän kuin siinä. Tämä ei tietenkään ole mitään pöljää sekoilua vaan fiksusti tehtyä kamaa, tämän ansiosta kauhu kohdat tuntuvat ennestään pahemmilta.

Eipä kai tässä muuta lisättävää, kiva jos listoja tykkäsitte lukea. Lisää voin tehdä ja mielelläni otan ehdotuksia vastaan, jatkan kuitenkin perus blogailujen merkeissä taas vaihteeksi.

Top 5 Vampyyrielokuvat

Mahdollisesti vaikein lista minkä tässä kuussa teen. Vampyyri ja Dracula elokuvia on niin järettömän paljon mistä valita. Vaikka iso osa tästä genrestä on paskaa (etenkin nykyään) hyviä tai jopa loistavia teoksia verenimijistä on tehty melkoisen paljon. Listan kärkipää ei varmana tule suurena yllätyksenä, tietyt klassikot ovat ja pysyvät minun suosikkeina vaikka ehkä teknisesti parempaa olisi tarjolla. Jauhannat sikseen, itse listaan:

Numero 5. Fright Night (1985)

Meikä selvästi tykkää kauhukomedioista, ihan ajattelematta melkein joka listalla edes yksi semmoinen löytyy. Fright Night kylläkin isolta osalta kiikkuu puhtaan 80-luvun kauhun puolella. Mutta itse elokuva, päähahmona on kauhuleffoja rakastava teinipoika jonka naapuriin muuttaa vampyyri. Kukaan ei tietenkään häntä aluksi usko, mutta kun paska lentää tuulettimeen on kenenkään vaikea olla uskomatta.

Elokuvasta näkee että tekijät rakastavat aihepiiriä ja sen klassikkoja. Etenkin Hammerin aikaiset tuotokset saavat huomiota, yksi päähahmoista on tv-juontaja Peter Vincent joka esittää vampyyrejä metsästävää hyvin Van Helsingiä muistuttavaa hahmoa ohjelmassaan, mutta lopulta joutuu ihan tosi hommiin. Pari vuotta sitten tuli tästäkin leffasta remake joka oli jälleen hyvä esimerkki täysin turhasta rahastuksesta. Leffa ei ollut mikään kamalan paska, mutta tylsä ja kauttaaltaan huonompi kuin tämä alkuperäinen.

Numero 4. Let the Right One In (2008)

Kyllä, listalta löytyy jopa jotain nykyajalta. Vaikka genre on ehkäpä ollut paskimmillaan 2000-luvulla on aina välillä yksi jos toinen katsomisen arvoinen osunut kohdalle. Tässä on niistä selvästi parhain. Ruotsalaisen "Låt den rätte komma in" voisi hyvinkin nakata tähän nykyajan suosittuun vampyyri-teiniromanssi-läjään mutta ehei, nyt ollaan jossain aivan muualla. Muistan itsekin pitäneeni elokuvaa melko "romanttisena" aluksi mutta hieman pidemmästi ajateltuna on kyseessä aika perkeleen synkkä elokuva.

Elokuvassa on siis pikkutytöltä näyttävä vampyyri joka on elänyt mahdollisesti jo hyvin kauan, mitään tiettyä ikää tai muutenkin tiettyjen hahmojen taustoja ei kamalasti aukaista. Tämä on vain hyvä asia. Vampyyri ystävystyy sitten elokuvan aikana kiusattuun poikaan ja tämän jälkeen tapahtuu yhtä jos toista raakuutta. Juuri nämä kahden hahmon "bondaus" kohdat tuovat sitä romantiikkaa mukaan, kuitenkin leffan aikana itse tytön motiivit alkavat epäilyttämään. Nämä päänäyttelijät ovat todella hyviä, etenkin ottaen huomioon heidän iän (11 vuotta kumpainenkin). Turhaan ei heitä kriitikot ja katsojat kehu.
     Kuten aina suosituista "ulkomaalaisista elokuvista" tästäkin tehtiin remake jenkkilässä. Let Me In (2010)  ei ole sinäänsä ollenkaan paska elokuva, se kun on melkein kuvasta kuvaan uusinta ruotsalaisesta versiosta. Meikä tykkäsi tästäkin mutta alkuperäisen pohjoismainen tunnelma vie viimeistään voiton.

Numero 3. Nosferatu (1922)

Elokuva joka aloitti koko genren. Ikää löytyy jo yli 90 vuotta mutta ei tämän klassikon tarvi häpeillä yhtikäs mitään. Tunnelma, ohjaus, näyttely ja etenkin Max Schreck itse Count Orlokina ovat kovaa kamaa. Elokuva on tarinaltaan Bram Stokerin Dracula, mutta aikoinaan tekijät eivät saaneet oikeuksia kirjaan, joten nimiä muuttamalla saatiin leffa valmiiksi. Elokuvan selvästi isoin vahvuus on itse vampyyri Orlok. Hän näyttää vielä nykyäänkin pelottavalta sekä epäinhimilliseltä olennolta, osaan löydettiin juuri sopiva henkilö.

Klassikko kun on kyseessä niin tietenkin siitä on myös remake tehty, Klaus Kinskin tähdittämä Nosferatu the Vampyre jonka ei tarvi hävetä alkuperäisen vieressä. Myös loistava Shadow of the Vampire kannattaa tsekata, tässä Willem Dafoen ja John Malkovichin tähdittämässä elokuvassa mennään alkuperäisen Nosferatun kuvauksiin. Leffassa käydään läpi aikoinaan kiertänyttä huhua että Max Schreck olisikin ihan oikeasti ollut vampyyri. Tästä siis Nosferatu trilogia tsekkaukseen jos nämä ovat jääneet välistä.

Numero 2. Horror of Dracula (1958)

Mitäpä olisi tämäkään lista ilman Hammeria. Yhtiö tuotti omana aikanaan monta vampyyri tai Dracula elokuvaa, silti tämä ensimmäinen on oma suosikki. Christopher Lee esitti tässä sekä melkein kaikissa jatko-osissa Draculaa ja Peter Cushing Van Helsingiä. Etenkin Lee tunnetaan näiden elokuvien ansiosta yhtenä tärkeimmistä Draculan esittäjistä, minä sanoisin että toiseksi paras tai jaetulla ensimmäisellä sijalla erään toisen näyttelijän kanssa...

Tämä Hammerin ensimmäinen Dracula on sarjan vakavin ja monella tavalla klassisin teos. Sarja kun meni joissain jatko-osissaan melkein huumorin puolelle älyttömyydessään. Yksi ehkäpä suurin syy miksi tästä osasta pidän niin paljon on se että Dracula puhuu tässä. Useissa jatko-osissa mies ei joko puhu ollenkaan tai on hyvin hiljainen. Tämä on tavallaan hienon näyttelijän tuhlausta, Christopher Lee omaa huikean voimakkaan äänen ja sopiikin mainiosti rooliinsa. Tietenkin katseella ja olemuksellakin on paljon väliä ja nämäkin osuvat täydellisesti nappiin. Cushing myös hoitaa roolinsa tyypilliseen tapaan täydellisesti, näiden kahden näyttelijän sanallista kuin fyysistä tappelua on nautinto katsella.

Numero 1. Dracula (1931)

Tunnelmalla jos jollakin on suuri merkitys vampyyrileffoissa minulle, mikäpä olisikaan parempi esimerkki tästä kuin Bela Lugosin tähdittämä alkuperäinen klassikko. Muistan kun ensimmäisen kerran tämän näkiessäni musiikkien uupuminen tuntui kummalliselta, elokuva tuli aikana jolloin oltiin vasta siirtymässä mykkäleffoista pois ja näin isolta osalta taustamusiikkeja ei älytty laittaa. Toisella ja siitä seuraavilla katseluilla opin kuitenkin arvostamaan tätä, tämän ansiosta elokuva tuntuu entistä jännemmältä ja painajaismaiselta. Kerran koitin DVD:llä mukana olevaa "musiikkien kanssa" versiota testata mutta nopeasti vaihdoin audion takaisin alkuperäiseen.

Bela Lugosi oli ja on yksi kaikkien aikojen näyttelijöistä. Mies teki elämänsä aikana melkoisia rooleja mutta tämä on se tunnetuin, ja syystäkin. Minullakin ekana asiana mieleen sanasta Dracula tulee juuri Lugosi. Miehen katse ja puhe vahvalla aksentilla ovat yhdessä jotain joka ei kuole koskaan. Vaikka tämän leffan kanssa samaan aikaan kuvattu espanjalainen versio on juurikin teknisesti parempi ei se voi mitään Lugosin tähdittämälle versiolle. Suosittelen kuitenkin tsekkaamaan myös tuon version.

Top 5 Bruce Campbell roolia, poislukien Ash

Kuten parissa aiemmassa blogailussa olen jo ehtinyt kertomaan, Bruce Campbell on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Miehen karisma ja näyttely ovat jotain aivan käsittämätöntä. Vaikka leffa olisi aivan paska niin tämä mies voi pelastaa sen, edes jollain asteella.
Vuosien saatossa hän on eksynyt monenlaisiin rooleihin, niin tv:n kuin leffojen puolella, ja nyt ajattelin omat top 5 suosikkia listata, poislukien Ash. Varmana kaikkien mielestä Evil Dead-sarjan Ash on Campbellia parhaimmillaan, näin asia on ainakin minun mielestä. Sarjan leffoissa kuin myös peleissä (kyllä, minä tykkään niistä) jätkä vetää aivan täysiä, läppä lentää kuten suoletkin. Tässä siis hänen viisi seuraavaksi kovinta roolia:

Numero 5.  Xena: Warrior Princess (1995-2001)

Kyllä, laitan tv-sarjoja tälle listalle. Raimin veljekset kun ovat jossain mukana niin silloin on myös Bruce. Campbell kävi sarjassa yhdeksän kertaa näyttelemässä Autolycus hahmoa. Tämä varkaiden kuningas oli hyvin nokkela suustaan kuin käsistään. Etenkin kun miehen laittoi Ted Raimin kanssa samaan jaksoon, oli tiedossa jotain parhautta. Sarja on tietenkin hyvin juustoinen ja nykyään vanhentunutkin, jos kuitenkin aikoinaan sarjaa katsoi niin tietää sen olevan yksi aikansa parhaista. Omaan makuun ne paskat cgi:t ja osittain tiettyjen hahmojen näyttely tuo semmoisen kivan nostalgian tunteen. Hercules ja Xena, 90-luvun tv-kultaa.

Numero 4. Sundown: The Vampire in Retreat (1989)

Kyseessä on yksi hienoimmista kulttileffoista 80-luvulta. Bruce näyttelee Van Helsingiä, David Carradine Draculaa. Tämän jo pelkästää pitäisi kauhufanilla laittaa housuissa vipattaan. Elokuva tuli pari vuotta Evil Dead II:n jälkeen ja sopiikin hyvin samaan kauhu/komedia kategoriaan. Mukaan on myös nakattu länkkäreistä meininkiä, vampyyrit asuvat tällä kertaa aavikolla ihmisiltä piilossa. Aihepiiriä käytetään onnistuneesti hyväksi niin komedian kuin kauhun puolella. Idea ja toteutus ovatkin hyvin uniikki (vähintään aikaisekseen) sinäänsä mieleen tulee vain True Blood, jossa käsitellään samoja teemoja kuin tässä leffassa.

Numero 3. Burn Notice (2007-)

Jälleen mennään telkkarin puolelle, listan uusinta tavaraa. En varmana ole yksin, jos sanon että aloin katsomaan tätä sarjaa ainoastaan Campbellin takia. Ketään muista näyttelijöistä en tainnut edes tunnistaa ja muutenkaan ei tuntunut olevan ihan meikälle suunnattua tavaraa. Pilotti olikin aika heikko, mutta sen jälkeen hiljatellen aloin sarjasta tykkäämään aika paljonkin. 4. kauden kohdilla taisi innostus loppua ja sinne on katsominen jäänyt. Isoin syy miksi sarjan seuraamisen lopetin taisi olla "paikallaan polkemisen" tunne. Tämä on monien sarjojen vika, juoni ei vain etene sitten mitenkään.
Mitä nyt netistä olen katsonut kommentteja niin laatu on kai takaisin palannut, jonain kauniina päivänä varmaan siis palaan sarjan pariin. Mutta itse Bruce tässä, hän on yksi sarjan tärkeimmistä hahmoista. Entinen sotilas joka osaa käyttää aseita ja tapella, hän myös juo paljon sekä iskee naisia. Eli taattua Campbell kamaa kauttaaltaan. Miehen rooli nousi jopa niin suosituksi että hän sai oman tv-elokuvan sille The Fall of Sam Axe (2011). Tämän melko uutena katselin ja tykkäsin. Hienoa myös että sarja on haastattelujen perusteella tuonut miehelle takaisin intoa näyttelemiseen.

Numero 2. My Name Is Bruce (2007)

Vaikka en Evil Deadia listalle ottanut niin tätä leffaa ei olisi olemassa ilman sitä. Elokuvassa Bruce näyttelee omaa kaunista itseään, joka vain sekoitetaan hänen näyttelemään hahmoon Ashiin. Tämän takia hänet kutsutaan pieneen kylään tuhoamaan hirviö, tästä sitten huikeat läpät ja äksönit lähtevät käyntiin. Leffan huumori on välillä jopa todella kovaa tylytystä Brucea kohtaan, hän on tässä vanha läski juoppo joka tekee vain paskoja leffoja. Mies ei selvästi häpeile huonoja vuosiaan. Hassua että juuri tämän leffan ja aiemmin mainitun Burn Noticen avulla mies nousi takaisin kuuluisuuteen.

Ted Raimi on jälleen myös mukana, ja vielä useassa roolissa. Tällä leffa viimeistään muistuttaa monella tavalla Man with the Screaming Brainia (suosittelen myös tsekkaamaan) jossa myös Bruce on ylimielistä kusipäätä ja Ted Raimi sekoilussa mukana. My Name Is Bruce ei ole mikään nerokas elokuva, mutta Evil Dead ja etenkin Bruce Campbell fanille pakollinen katselu.

Numero 1. Bubba Ho-Tep (2002)

Don Coscarelli näytti tällä että mies osaa vieläkin tehdä loistavaa elokuvaa. Phantasm kulttisuosikkien takana sekä viimeisimpänä yksi viime vuoden parhaista elokuvista John Dies at the Endin tekijä loi myös tämän yhden 2000-luvun parhaista kulttileffoista.
Elokuvassa Elvis (Bruce Campbell) ja JFK (Ossie Davis ) elävät ja voivat hyvin vanhainkodissa kunnes pahaa tahtova länkkärimuumio tulee viemään sielut vanhuksilta, perseen kautta imien. Elokuvasta siis löytyy paljon huumoria, mutta yllättäen myös melkoisen koskettavia kohtia. Yksi parhaista asioista leffassa on se kun katsoja arvuuttelee että onko nämä tunnetusti kuolleiksi julkimoiksi esittäytyvät miehet vain höperöitä vai puhuvatko he totta, leffa antaa katsojan itse päättää vastauksen.

Bubba Ho-Tep oli yksi ensimmäisiä Brucen leffoja jotka häneltä näin Evil Dead trilogian katselun jälkeen. Olin yllättynyt kuinka mies osaa näytellä niin isolla skaalalla. Pelkästään tässä leffassa mies välillä vetää sitä hänen tunnettua fyysistä kuin sanallista huumoria, mutta osaa myös vakavoitua ja esittää todella uskottavasti hahmoa joka päällisesti on yksi iso läppä. Tässä onkin yksi syistä miksi rakastan tätä jätkää niin paljon. Hyvin aliarvostettu näyttelijä joka ansaitsisi paljon isompia rooleja.