The Grand Budapest Hotel & The Raid 2: Berandal

Otsikosta ehkäpä välkyimmät jo älyää mitä olen tässä kuussa käynyt katsomassa. Toinen elokuva oli hyvin erikoinen kuten tekijältään pystyi odottamaan ja toinen on jo nyt helposti yksi vuoden parhaista elokuvista.

The Grand Budapest Hotel oli ennakkoon vuoden odotetuimpia elokuvia minulle. Life Aquaticista kertoessa sanoinkin ohjaaja Wes Andersonin olevan yksi suosikeistani. Mies tekee hyvin erikoisia elokuvia jotka osuvat omaan makuhermoon täysiä. Monet eivät tykkää hänen melkein jopa teennäisestä kummallisuudesta. Hänen tuotantoon pitää kuitenkin asennoitua oikein, nämä elokuvat eivät ole realistisia. Ne ovat yhdenlaista fantasian ja realismin sekoitusta. Monet fanitkin jopa ovat valittaneet kokoajan vahvistuvasta epärealismista hänen elokuvissaan. Itselle tällä ei ole mitään väliä, omat suosikit hänen tuotannostaan ovat juuri 2000-luvulla tulleet pätkät.

Mutta niin mitäs mieltä olin The Grand Budapest Hotelista. Paskahan se oli... No ei, tykkäsin hurjasti. Se oli niin Wes Andersonia kuin elokuva voi vaan olla. Huumori on kuivaa mutta toimivaa. Näyttelijät ovat täydellisesti valittuja, tarina on kummallinen ja mukana on myös synkkää ehkä jopa masentavaa kamaa. Väkivaltaa tai ainakin verta tässä oli enemmän kuin missään aiemmassa hänen leffassa, silti ajoittain elokuva on hyvin kevyttä ja hauskaa katseltavaa. Tämä tunnelman suuri vaihtelu on toimivaa ja toteutettu hyvin, moni huonompi ohjaaja olisi epäonnistunut tuollaisessa.

Netissä ja maailmassa TGBH on saanut yllättävän paljon huomiota osakseen, Andersonin aiempi tuotanto ei ole iskenyt massoihin ja rahallisesti voittoa ei kamalasti ole tullut. Hienoa jos nyt viimein mies pääsisi suurempaan kuuluisuuteen, toivotaan vain ettei käy Darren Aronofskyn tapaista muutosta että yhtäkkiä tehdään sairaan kallista paskaa indien tilalla (Noah). Kaikkiin suuriin ylistyksiin TGBH kohdalla en yhdy, se oli maittavaa katseltavaa muttei tajunta räjähtänyt. Leffa tuntuu kylläkin sellaiselta että toinen katselu vain parantaisi elokuvaa, innolla tämän uudestaan tölläilenkin kunhan vain BD tulee ulos. Ehkä se sitten yltäisi jopa ohjaajansa parhaaksi.

The Raid: Redemption oli minulle yksi vuoden 2011 parhaista elokuvista. Paljon kuulin hypeä jenkkilästä ennen Suomen ensi-iltaa, jopa vuosikymmenen parhaaksi äksöniksi kehuivat. Hieman epäilevänä menin sitten melkein tyhjään teatteriin sen katsomaan. Oh ah, mitä herkkua. Vaikkei elokuva paljoa katsojia teattereissa saanut niin viimeistään dvd/bd kautta sai kuuluisuutta. Kovan fanikannan leffa saikin ja hyvä niin, nyt me saatiin tuolle mestariteokselle jatko-osa. Turpiin tuli ja kovaa.

The Raid 2: Berandal on aivan helvetin hyvä elokuva. Se on sairaalloisen brutaalia toimintaa sisältävä Indonesialainen elokuva. Eka osa oli tähän verrattuna paljon puhtaampi action pätkä jossa juoni oli taustalla. Nyt jopa kerrontaa on oikeasti mukana ja se ei ole paskaa. Monesti äksöneiden kanssa käy niin että huonoon juoneen koitetaan panostaa ja näin kokonaisuus heikkenee. Raid 2 sisälsi aivan hyvän juonen joka piti otteessaan samalla kun potkuja ja lyöntejä tuli kymmenittäin päähän.

Mutta tottahan se on ettei näitä elokuvia juonen takia katsota, toiminta menee tässäkin edelle ja voi Jeesuksen pakarat sentään kun se on ihanaa herkkua. Idästä ylipäätään on 2000-luvulla tullut monia perkeleen kovia mätkintöjä mutta The Raid-sarja on näistä paras. Taistelut ovat välillä todella pitkiä, leikkauksia on ajoittain hyvin vähän ja tietenkin parasta on se että toiminnasta saa selvää. Nykyajan actionin isoin moka on nopeat leikkaukset ja heiluva kamera. Lännessä tätä tekniikkaa suositaan hyvin paljon. En voi käsittää tätä, mitä hauskaa on siinä ettei saa mistään selvää. Kyllä myös Raidissa kamera välillä heiluu, muttei liikaa. Kokoajan katsoja on selvillä että kenen naamaa nyt muussataan ja kenen jalka nyt lyötiin paikaltaan.


Aiemmin sanoin että elokuva on brutaali. Tuota ei voi painottaa liikaa. Nämä elokuvat eivät sovi monille. Minullekkin joka on tottunut gore-leffoihin tuntui pahalta katsoa kun yhdelle jos toiselle hahmolle kävi kamalia asioita. Aseita näissä käytetään hyvin vähän, nyrkit ja jalat ovat se kuuma juttu. Lyömäaseita kyllä löytyy useasta tappelusta, mutta nekään eivät ole mitään tyypillisimpiä. Etenkin vasaroita käyttävä nainen jäi hyvin mieleen. Mätkintä tuo astetta brutaalimman ja läheisemmän fiiliksen toimintaan verrattuna perus paukuttelut.

 

En tiedä onko kolmatta Raid elokuvaa tulossa, melkein toivon ettei tulisi. Tarina laitettiin hyvin pakettiin ja toivoisin että ohjaaja tekisi ihan uuden elokuvan/sarjan. Huhuja tuosta kolmosesta kuitenkin on, toivotaan että laatu pysyy näin korkealla. En osaa oikeasti sanoa että kummasta The Raid leffasta pidän enemmän. Ne ovat niin erillaisia, mutta myös samanlaisia. Tällä hetkellä Raid 2 veisi ehkä voiton, kiitos parin älyttömän tappelun ja juonellisen lisäyksen avulla. Enempää en voi The Raid 2: Berandalia kehua, se on aivan loistava elokuva. Tästä minä nautin.

Ässässssins Creed IV Bläk Fläg

Kuten otsikosta huomaa, pelailin viimeinkin uusimman Assassin's Creedin läpi. Olen, tai voisi sanoa olin, sarjan kovakin fani vielä pari vuotta sitten. Alkuperäinen AC maistui sukupolven alussa todella tuoreelta ja se teki hyvän pohjan sarjalle. Kovasti olin jatko-osasta hypettynyt ja melkein vuosi etukäteen sen ennakkotilasin, onneksi en joutunut pettymään. Peli ei ole ainoastaan sarjansa paras mutta myös yksi sukupolvensa parhaita.

Oh Ezio, kuinka kaipaan sinua.

Brotherhood oli sitä samaa mutta kaikkea oli vain enemmän, kuitenkin alkoi jo pelottamaan että ei kai tätäkin sarjaa nyt aleta lypsämään kuiviin. Näin sitten kävi, Revelations oli suuri pettymys. Etenkin pelillisesti mentiin huonoon suuntaan, jopa aivan alkuperäinen peli teki monet asiat sillä saralla paremmin. Assassin's Creed III hieman paransi tasoa mutta vanhan toisto alkoi maistumaan jo pahasti. Etenkin paljon mainostettu "trilogian" päätös on yksi tylsimmistä ja ontoista mitä olen aikoihin nähnyt.

Ei siis ihme etten AC IV:tä odottanut innolla. Traikut näyttivät tylsiltä, pelikuva oli sitä samaa vanhaa tuttua. Ketä kiinnostaa? Ei minua ainakaan. Ainoa pelastus tässä pelissä voisi olla kolmosesta tuttu (ja myös sen pelin paras osio) laivoilla sotiminen. Pelimediassakaan ei kovia odotuksia Black Flagille annettu, joten ainakin minulle kovana yllätyksenä tuli kaikki kehut ja palkinnot. Peli nappaili hyvin korkeita pisteitä arvosteluissa ja kehuttiin jopa parhaaksi osaksi tähän mennessä koko sarjassa!

Näiden arvostelijoiden sekä kaverien kehujen perusteella päätin sitten itsekin antaa pelille mahdollisuuden. Tammikuun alussa sitten Skull Editionin tilasin kun halvalla sai, sarja taitaa muuten olla yksi ainuista josta tehdään aivan liikaa näitä erikoisversioita. Nytkin kaikkien spessuversioiden hinnat laskivat hyvin nopeaa, enpä minä ainakaan valita.

Mites sitten peli maistui minulle? Melko hiton hyvin, aluksi. Merirosvoilu on hauskaa puuhaa ja ensimmäisen 10 tunnin aikana pääasiassa vain seilailin merellä ja ryöstelin. Päätarina ei kamalasti napannut. Peli on kuitenkin enemmänkin merirosvo-simulaattori jonka taustalta sitten löytyy Assassin's Creed sekoilua. Tämä on kuitenkin iso vika omasta mielestä, juuri tarina minua kiinnosti ensimmäisten pelien aikana. Se oli todella huikeaa scifihäröilyä johon oli nakattu oikeaa historiaa mukaan. IV:n juoni on melkein sarjan huonoin, okei kolmosen päätarina aiheutti enemmän haukotuksia kuin tämä, muttei ero ole suuri.

Pelillisesti tämä on kuitenkin sarjan parasta antia. Laivalla purjehtiminen onnistuu ongelmitta ja miekkailu onnistuu yhtä hyvin kuin aiemminkin. Sinäänsä isoin vika taistelussa on vain se että se on jälleen asteen helpompaa kuin aiemmassa pelissä. Nyt kun pelaajalla voi olla neljä pistoolia ja muita apuja, niin suuristakin joukoista selviää ongelmitta.

Valaiden ja haiden metsästäminen on kiva pieni lisä.

Peli toi monissa kohdissa mieleeni yhden pc-suosikeistani, Sid Meier's Piratesin. Kyseinen peli oli kuitenkin monella tavalla monimutkaisempi, etenkin meritaisteluissa. En älyä miksei Black Flagissa voitu tehdä niin että tietyt kuulat tekisi tiettyihin kohtiin laivaa vahinkoa. Esimerkiksi kettinkikuulilla olisi voinut mastot rikkoa eikä itse laivaa näin olisi tarvinut kokonaan paskaksi laittaa jos sen haluaa vallata. Tämmöiset pienet jutut jäivät vanhaa merirosvoa harmittamaan.

Mutta kuten aiemmin sanoin, pelin ensimmäiset 10 tuntia menivät innolla pelaten. Sen jälkeen alkoi hieman tylsistyttämään ja lopulta vedin päätarinan läpi melkein hampaat irvessä, koska kyllähän se vedetään loppuun jos ollaan kerran aloitettukin. Päätarina ja tehtävien toistuvuus pilasivat muuten mainion pelin. Kyllä itse merellä seilaaminen ja aarteiden kaivelu kokoajan maittivat mutta ainaiset "seuraa henkilöä X ja kuuntele herrojen X ja Y keskustelua huomaamatta" tehtävät alkoivat ihan vituttamaan lopussa. Kyseiset tehtävät ovat olleet sarjan heikkous jo ensimmäisestä osasta lähtien, nyt kuitenkin niitä tuntui olevan enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei voi ymmärtää mitä siellä studioilla ollaan mietitty.

Loppujen lopuksi peli oli kokonaisuutena "ihan jees" tasoa. Enemmän tuosta tykkäsin kuin kahdesta aiemmasta, muttei se meinaa paljoa. Merirosvoilu on hauskaa puuhaa mutta muuten mentiin jälleen metsään.

Netflix suosituksia osa 2

Hetkeen en ole suositellut tästä hienosta palvelusta katselemisen arvoisia pätkiä, tällä kertaa painotus on enemmän Suomen flixillä kuin jenkkilän.

Pusher trilogia (Pusher, Pusher II, Pusher III)

Nicolas Winding Refn on hieno mies. Mies tunnetaan nykyään parhaiten hänen kahdesta uusimmasta elokuvasta, Drive ja Only God Forgives. Itse ihastuin miehen työhön kunnolla Bronsonin nähtyäni, tuon jälkeen sitten Valhalla Rising ja myöhemmät vain vahvistivat sen että kyseessä on hieno ohjaaja.

Pusher trilogia on ollut tuolta 2008 asti katselulistan kärjessä, mutta kuten kaikki leffahullut tietää, ei se lista koskaan pienene. Aina kun jonkun sieltä saa tsekattua, tulee tilalle vähintään yhtä monta lisää. Valitettavasti nämä Pusherit olivat siis hieman unohtuneet, sitten Netflix pelasti. Se suositteli niitä minulle ja näin katselin kaikki kolme elokuvaa suurella innolla melkein putkeen.

Jokainen elokuva pyörii huumeiden ympärillä. Ne eivät ole ehkäpä aina pääosassa mutta hyvin tärkeässä roolissa. Ekassa leffassa päähenkilö on diileri joka joutuu kokoajan pahempaan velkakierteeseen. Mies koittaa kaikin keinoin saada rahaa kasaa jotta saisi elämänsä pitää, hemmetin jännittävää sekä jopa ajoittain hauskaa katseltavaa. Hyvin näytetään kyseisen bisneksen huonot puolet eikä mitään kaunistella. Trilogian oma suosikki on tämä ykönen, siinä ei ole paljoa valitettavaa. Näyttely on aivan loistavaa, ohjaus on mestarillista sekä tarina ylipäätään on yllättävä sekä lopetus... on huikea. Rakastan tätä elokuvaa täysiä. Pari remakea on tehty, älkää katsoko niitä. Alkuperäinen on paras.

Pusher II: With Blood On My Hands sijoittuu ensimmäisen jälkeen jokusen vuoden, Mads Mikkelsen tekee paluun samassa roolissa vaikkakin tällä kertaa vankilan kokeneena. Mikkelsen oli ensimmäisessä leffassa pääasiassa vain ensimmäisellä puolikkaalla, tokassa hän on pääosassa. Pusher ykönen oli miehen ensimmäinen oikea rooli elokuvissa ja jo siinä näki että mies osaa hommansa. Pusher II:n aikoihin hän oli jo näytellyt useamman vuoden muttei mitään suurta eroa laadussa ole ekan ja tokan leffan roolien välillä. Luontaisesti hyvä näyttelijä siis.

Pusher II (sekä III) sisältää paljon samoja elementtejä kuin ensimmäinen, huumeet ja raha ovat siis taas isossa roolissa. Velkoja tulee ja menee, jotku kuolee ja kaikenlaista muuta kivaa tapahtuu. Trilogia esittelee ylipäätään hyvin uskottavasti Kööpenhaminan huumebisnestä, tästä on iso kiitos monille "näyttelijöille". Huomattava osa roolituksista on annettu oikeille rikollisille ja diilereille. Yksi jos toinen on istunut sekä ennen kuin jälkeen elokuvien linnassa. On aivan älytöntä että he osaavat "näytellä" niin hyvin vaikkei mitään koulutusta tai kokemusta ole alalta aiemmin. Ensimmäisessä leffassa päähahmo oli diileri, tokassa diileri/varas mutta gangsteripomon poika, kolmannessa ollaan sitten ihan huipulla pomona. Näin siis käydään läpi hyvin kyseisen bisneksen jokainen vaihe.

Jatko-osat ovat sisältävät väkivaltaa enemmän kuin ensimmäinen, vaikkakin muuten tunnelma on usein paljon leppoisampi. Ekan Pusherin tunnelma kun oli isolta osalta niin ankeaa ja kuolema odotti joka nurkan takana. Ei meininki kovin iloista ole jatko-osissakaan, muttei semmoista jatkuvaa painostusta ole. Pusher III sisälsi kuitenkin yhden inhottavimmista tapoista mitä olen nähnyt elokuvissa. Mitään en tahdo spoilata mutta eräs henkilö kirjaimellisesti suolistetaan. Nam.

Pusher II & III ovat budjetiltaan pienempiä teoksia kuin alkuperäinen, kumpikin tehtiin sinäänsä vain sen takia että Nicolas Winding Refn saisi makseltua velkojaan ja pidettyä studionsa pystyssä. Näistä näkee sen että vaikka tekee elokuvan ns. vain rahat mielessä, voi laatu olla aivan loistavaa. Rahan vähyys ei kuitenkaan pahemmin näy, jos on osaavia tyyppejä kameran takana niin kymmeniä miljoonia ei tarvita. Kaikki sarjan leffat ovat palkintojakin napanneet aikoinaan ja sen ne ansaitsevat. Sinäänsä nämä ansaitsevat paljon enemmän huomiota, nykyään monet kyseistä ohjaajaa fanittaa vain Driven takia, vaikka mies on tehnyt vuosien ajan laatua. Katselkaa siis hänen vanhempaakin tuotantoa, kyseessä on yksi tämän hetken parhaista ohjaajista.

The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

Kaiken synkkyyden ja väkivallan tasapainoksi suosittelen jotain hauskaa. Wes Anderson on yksi suosikeistani, mies tekee absurdeja, hauskoja mutta samalla myös niin fiksuja elokuvia. Hän osaa kikkailla monenlaisilla tehosteilla ja selvästi rakastaa elokuvien tekemistä. The Life Aquatic oli yksi ensimmäisistä hänen elokuvistaan jonka näin, heti ensimmäisellä kerralla ihastuin täysin hänen tyyliin. Bill Murray (yksi kaikkien aikojen näyttelijöistä) vetää huikean roolin esittäen yhdenlaista parodiaa Jacques Cousteausta, tuosta yhdestä kaikkien aikojen merentutkijista. Itsekin lapsena olen yhden jos toisen Cousteaun dokumentin nähnyt, miehen olemus ja etenkin punainen pipo paloi pysyvästi aivoihin.

The Life Aquatic vaikka parodio kyseistä miestä, se samalla kunnioittaa hänen työtään. Leffa on hänelle omistettu, eikä turhaan. Elokuvasta löytyy monet Andersonin vakio näyttelijät (Owen Wilson, Willem Dafoe, Anjelica Huston) jotka joko ennen tai viimeistään tämän jälkeen ovat olleet melkein jokaisessa miehen elokuvassa.

Elokuva on hyvin tyypillistä Wes Andersonia, dialogia on paljon sekä se on usein humoristista. Kaikenlaista kummallista tapahtuu ja ihmiset käsittelevät näitä asioita melko erikoisin tavoin. Myös hieman äksöniä on saatu mukaan, sinäänsä yksi omista all time suosikki kohdista elokuvissa on tässä elokuvassa. Tämä hieman spoilaa joten varoitus: eräässä kohdassa elokuvaa merirosvot hyökkäävät ja ottavat Zissoun laivan valtaansa. Mies sitten saa tarpeekseen ja alkaa lahtaamaan tyyppejä. Skene ei muuten ehkä olisi niin huikea, mutta kun kerrankin näkee Bill fucking Murrayn ammuskelemassa merirosvoja kuin mikäkin kovis, samalla kun taustalla pauhaa The Stoogesin Search and Destroy, ei voi kuin rakastaa joka sekuntia.

Omaksi kummastukseksi tämä elokuva tuntuu jakavan Anderson fanit aikamoisesti kahtia, osa rakastaa ja osa ei. En ihan älyä että miksei tästä tykkäisi jos aiemmat tai myöhemmät ovat iskeneet. Itselle tämä on yksi miehen parhaista elokuvista. Monesti olen jaksanut tämän katsoa, ja varmana tulen tulevaisuudessakin tölläämään tämän taas uudelleen ja uudelleen.

Wes Andersonista varmana tulee jotain tekstiä lisää aivan pian, tuleehan hänen uusin elokuva aivan kohta elokuviin. Sillä välin katselkaa nämä elokuvat, tai muuten Jeesus suuttuu.

Christian Bale möhömahana ja vigilantena

Taas on yllättäen aikaa kulunut liiankin kauan viime blogailusta. Mitäpä sitä turhia kirjoitella jos ei ole mitään mielenkiintoista (niinkuin muka nytkin olisi) kerrottavaa. Kuitenkin, tuli tuossa äskettäin katseltua Christian Balen kaksi uusinta seikkailua, olivatko ne täysiä kalkkunoita? Lue alempaa vastaus.

Ensimmäisenä tsekkasin kovasti kehutun American Hustlen. Kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja useita muita palkintoja. Ohjaajan paikalta löytyy David O. Russell, joka on viime vuosina saanut kuuluisuutta hyvällä The Fighter leffalla ja minun mielestä paskalla mutta kriitikoiden mielestä loistavalla Silver Linings Playbookilla.             

Mies selvästi tykkää palkata samoja näyttelijöitä kun huomattava osa päärooleissa olevista oli ennen American Hustlea ollut edes jossain hänen leffassaan. Sinäänsä tässä ei ole mitään vikaa, etenkin Christian Bale vetää aivan loistavan suorituksen mutta Bradley Cooper ja etenkin Jennifer Lawrence olisi voitu korvata paljon paremmin rooleihinsa sopivilla naamoilla. Aina kun Lawrence on ruudulla, tuntuu kuin joku teini olisi päästetty aikuisten kanssa näyttelemään. Hän on ihan pätevä näyttelijätär muttei mitenkään vakuuttava tässä.

Itse leffa oli kokonaisuutena aika keskinkertainen. Isoin vika oli itse juoni, se tuntui olevan hajalla vaikka selvä päämäärä olikin hahmoilla. Iso syy tähän on itse David O. Russellin tyyli, hän tykkää ennemmin painottaa hahmojen tärkeyttä kuin itse suurta juonta. Monet kohdat tässäkin elokuvassa olivat täysin improvisoituja, ja se näkyi. Improvisaatio on ihan kiva juttu tietyissä rajoissa, mutta jos se hajottaa valmiin kässärin menee asiat päin metsää. En kyllä tiedä olisiko tiukemmin kässärissä pidättäytyminenkään pelastanut tarinaa. Juoni kun on hyvin tuttua huttua jos katsoja on nähnyt edes pari kyseisen genren (rikos/draama) tärkeää eeposta.

Vaikka elokuva oli menestys, jäi se kovasti The Wolf of Wall Streetin jalkoihin. Omasta mielestä ihan syystäkin, kummassakin leffassa on paljon samaa mutta jälkimmäinen tekee kaiken paremmin. Suosittelenkin ennemmin katsomaan sen jos joutuu valitsemaan. Kumpikin leffa on teknisesti hyvin tehtyjä mutta jos parempi kerronta ja juoni kiinnostaa niin TWoWS vie potin 100-0.

Out of the Furnace on ohjaaja Scott Cooperin (Crazy Heart) toinen elokuva, nyt on kantrilaulajat vaihtuneet epätoivoon ja väkivaltaan. Olin ennen elokuvan katselua nähnyt vain pari julistetta leffateatterissa, sen perusteella luulin että luvassa on jotain Balen tähdittämää äksöniä. Onneksi olin väärässä.

Elokuva on synkkä jännäri jossa on yllättävän vähän toimintaa, tämä on vain hyvä asia. Näin ne pari väkivaltaista kohtaa tuntuvat paljon voimakkaammilta ja tärkeämmiltä. Pahemmin mitään en halua spoilata mutta yhdenlainen kostotarina on kyseessä. Mitään älyttömän originaalia tässä ei ollut mutta vanhat kikat tehdään taidolla. Leffa muistuttaa enemmän 70/80-luvun vigilante-elokuvia kuin monia nykyajan jännäreitä, myös hyvin eurooppalainen fiilis on kokoajan päällä. Eipä olekkaan yllätys että leffa tuntuu menestyneen paremmin täällä kuin jenkkilässä, tietenkin ylipäätään synkkä ja melankolinen meininki ei koskaan nappaa jenkkilän popkorni-massoja.

Out of the Furnace piti hyvin otteessaan alusta loppuun, vaikkakin pituutta oli ehkä hieman liikaa. Elokuva on melkein kaksi tuntia pitkä, helposti olisi voitu 10-15min tästä leikata pois ja näin kerronta olisi pysynyt kokoajan tasaisessa vauhdissa. Etenkin alku tuntui etenevän turhan hitaasti, itse pääjuoneen päästään sinäänsä vasta joskus tunnin kohdilla.

Näistä kahdesta Balen tähdittämästä elokuvasta tämä on parempi. Genre on tietenkin lähempänä omaa makua mutta myös kokonaisuutena tämä oli eheämpi paketti. Näyttelijät olivat hyviä, vaikkakin helposti en sulattanut Casey Affleckia kovana marinena. Mies kun tuntuu aina semmoiselta inisevältä märisijältä, hän kuitenkin veti aivan mainion suorituksen. Elokuva olisi voinut olla aivan loistava, eikä vain hyvä jos juoni olisi ollut hieman kekseliäämpi. Tietenkin jos katselija ei ole nähnyt kymmeniä kosto/jännäreitä niin elokuva varmaan nappaa kovemmin. Genren faneillekkin kuitenkin tämä on helppo suositus.

Kanojen potkimista, miekkoja ja magiaa.

Kevät on tunnetusti melko hiljaista aikaa uusien pelien suhteen. Tietenkin aina välillä jokunen suuri nimike tällöin tulee, mutta isot paukut säästetään suosiolla myöhemmäksi. Yleensä kevät meinaa minulle backlogin pienentämistä, etenkin aiemman vuoden ajan tai rahan takia välistä jääneiden pelien läpäisyä. Nytkin mm. AC4, Pokemon Y ja GoW: Judgement odottelevat peluuta. Miksi sitten nämä pelit ovat jääneet kesken? 2014 kevät kun on omissa kirjoissa lähtenyt käyntiin hiton hyvin, tai olen vain hommannut uusia julkaisuja aika tiuhaan.

Sinäänsä hassua että vuoden 2014 ensimmäinen ennakkotilaus itselle oli alkuperäisen Fablen remake. Sarjaa kohtaan on vuosien aikana muotoitunut minulla yhdenlainen rakkaus/viha-suhde. Alkuperäinen peli maistui aikoinaan hyvin, toinen osa kuuluu yhtien parhaiden 2000-luvun pelien joukkoon ja kolmonen oli melkoinen pettymys. Kaikista sarjan peleistä löytyy suuria vikoja, mutta ne jäävät hyvien puolien varjoon. Sarjan huumori on aina ollut se isoin plussa, se on ajoittain aivan yhtä loistavaa kuin monissa klassikko brittisarjoissa. Meininki on siis mustaa mustempaa, unohtamatta kuitenkin myös lapsellisia pelleilyjä.

Fable: The Lost Chapters versio tuli vuosia sitten pelailtua PC:llä, monesti on tehnyt mieli aloittaa teos alusta mutta peli ei valitettavasti toimi ongelmitta nykyajan koneilla. Innolla siis odottelin tätä remakea, vaikka samalla oli takaraivossa pelko että tykkäisinkö pelistä enään nykyään. Alkuperäisen pelin monet silloiset saavutukset kun nykyään ovat jopa vanhentuneita.

Sinäänsä siis voisin sanoa yllättyneeni positiivisesti. Peli oli vielä nykyäänkin kova, ei loistava mutta hyvää viihdettä. Pelattavuus on mukavasti muokattu enemmän Fable2&3 tyyliseksi, teknisesti peli on toimiva sekä graafinen päivityskään tehnyt pahaa. Peli näyttää joltain vuoden 2008 peliltä, silti huomattava parannus alkuperäiseen verrattuna. Harmillisesti välivideot ja pelissä käytävät keskustelut olivat jopa humoristisia käppäisyydessään. Aika tekee ihmeitä, en muista ensimmäisellä kerralla huomioineen esim kamalaa lip synciä.

Isoin oikea miinus pelissä on sen toiminta. Se on pitemmissä sessioissa tylsää ja itseään toistavaa. Etenkin pari areenataistelua olivat kerrassaan vittumaisia, spämmää siinä sitten äksää yli 30min putkeen. Hurraa. Mitä haastavuuteen tulee niin tämä tosiaan on sarjan vaikein peli, tämä ei kuitenkaan paljoa tarkoita. Jokunen ihan haastava tappelu löytyy mutta nekin menee hetkessä kunhan vain huomaa oikean taktiikan. Myös maailmassa matkustaminen on ajoittain rasittavaa puuhaa, mutta annan tämän anteeksi kiitos itse pohjateoksen iän.

Käsikirjoitus oli siis jälleen melkoisen iso kiinnostuksen ylläpitäjä. Päätarina oli  (kuten muistelinkin) hyvin perushuttua jos fantasia on edes jollain asteella tuttua kamaa. Sivutehtävät ja hahmot maailmassa ovat sitä parasta viihdettä. Kuitenkin huomasin nyt että Fable 2&3 sisälsivät paljon enemmän hauskoja tai edes muistettavia hahmoja/tarinoita.

Fable Anniversary oli kaiken valituksen jälkeen kuitenkin mainio peli jonka melkoisella innolla pelasin läpi. Maailmassa olisi vielä rutkasti tutkittavaa ja kerättävää mutta aika tai into ei itsellä niihin riitä. Melkein 25h Albionin satumaassa vietin tällä kertaa aikaa, tuossa siis pääjuoni ja iso osa sivutehtävistä. Muistelin sinäänsä pelin olleen paljon lyhyempi. Remakea on helppo suositella sarjan koville faneille, etenkin alkuperäisen pelin. Tämä on helposti se paras tapa pelata tämä mielipiteitä jakava klassikko. Uusille pelaajille kuitenkin tarjoisin aloitteluksi sitä sarjan parasta osaa, eli kakosta. Se on tasapainoisempi kokonaisuus, sekä nykyään sen saa ostettua parilla eurolla mistä vaan.

ps. Seuraavalla kerralla kerron mietteeni eräästä potkualoitetusta point & click pelistä....

Etsiviä ja politiikkaa

Tässä kuussa on tullut katseltua tv-sarjoja enemmän kuin tavallisesti. Tälle kiitos uudelle tarjonnalle aiemmasta suosikista sekä pari uutta sarjaa. Monissa paikoissa hehkutetaan sitä että tällä hetkellä tulee parasta tv:tä ikinä, osittain yhdyn tähän. Realitykuraa ja muuta paskaa tulee enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi vastapainona on jokunen huippusarja jotka varmana jäävät historiaan. HBO, kyseinen yhtiö on omaan silmään tarkoittanut laatua jo yli kymmenen vuoden ajan. Onko kyseessä sitten Sopranos, Wire vai Curb Your Enthusiasm, he osaavat hommansa. Monet heidän sarjoistaan olen katsonut kokonaan, eikä tulevaisuus näytä eriltä. Heidän uusin sarja True Detective kun voi hyvinkin olla yksi parhaista uusista sarjoista hyvään hetkeen.

Olin täysin myyty idealle jo ensimmäisellä kerralla tästä kuullessani. Matthew McConaughey ja Woody Harrelson salapoliiseina tutkimassa ihmeellisiä rituaalimurhia? Tänne heti, kiitos. Woody Harrelson on yksi niistä näyttelijöistä joita ei pahemmin tule faniteltua, mutta mies on melkein kaikessa aivan loistava.

       McConaughey on taas viime vuosina osottautunut jopa loistavaksi näyttelijäksi. Muistan kun vielä 10 vuotta sitten pidin miestä pääasiassa turhana näyttelijänä joka teki paskaa paskan jälkeen. Nyt mies ei ole ainoastaan ollut parissa viime vuosien parhaista leffoista pääroolissa (Dallas Byers Club, Killer Joe) mutta myös tv-sarjassa. Kaippa tämä todistaa se oikeita rooleja ottamalla voi ihmeitä tehdä uralleen.

Mutta itse sarjasta, se on helvetin hyvä. Tuo kylläkin taisi tulla selväksi jo aiemmin. Sarjasta tulee monesti mieleen enemmän elokuvat kuin tyypillinen tv. Kuvaus, ohjaus ja näyttely kun ovat tyypillistä sarjaa paljon parempaa. Käsikirjoitus on ollut hyvin fiksua ja kauhun kovana fanina en voi olla rakastamatta viittauksia kaikkeen härökauhuun/fiktioon. En voi suositella sarjaa enempää. 

Ainiin, jo pelkästään intro on parhautta. The Handsome Family mennyt tämän jälkeen kovaan kuunteluun.

Samoihin aikoihin hieman sattumalta aloin katselemaan toista etsivä-sarjaa. Kyseessä on älyttömänä kehuja saanut Sherlock.

Tämä brittien uusi versio vanhasta tutusta etsivästä on edennyt jo kolmanteen kauteen. Tietenkin jokainen kausi on pituudeltaan vain kolme 1.5h pituista jaksoa. Tykkään tästä brittien tyylistä jota ovat harrastaneet iät ajat, määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ennemmin vähän hyviä jaksoja kuin monta keskinkertaista. Jälleen on tämänkin sarjan budjetti aika korkea, ja se näkyy. Jokainen jakso on melkeinpä oma elokuvansa, yksi murha/rikos per jakso. Tietenkin taustalla on samalla menossa suurempi juonikuvio omine käänteineen.

Nyt kun kaikki kolme kautta olen katsellut niin jotenkin ymmärrän kaikki kehut ja hehkutukset. Sarja on todella hyvä, muttei täydellinen. Koko ensimmäinen kausi meni melkein itsellä totutella  koko sarjan muotoon. Samalla se koittaa olla niin hemmetin fiksu, mutta myös hauska. En tiedä totuinko tuohon toiseen kauteen mennessä vai tekivätkö käsikirjoittajat parempaa työtä siitä eteenpäin. Monet ns. hauskat tai ovelat jutut kun eivät alussa olleet... noh hyviä. Etenkin sen saman Sherlock "olen helvetin ovela" musan taustalla soittaminen aina kun päähenkilö jotain oivalsi tai vittuili jollekkin alkoi käydä vanhaksi jo ekassa jaksossa.

Hienoa nähdä Mark Gatiss (vasemmalla) taas loistosarjassa.

Tuo "vika" siis korjattiin omasta mielestä kun sarjaa katsoi pitempään. Toinen vika kuitenkin on pysynyt alusta loppuun. Katsoja on välillä fiksumpi tai edes tietää kuka vaarassa/tappaja ennemmin kuin itse super-nero Sherlock kavereineen. Tämä ei tapahtunut vain yhdesti, vaan useasti. Joka kaudessa on ainakin jakso jossa arvasin tärkeitä yksityiskohtia kauan ennen hahmoja. Tietenkin ohjelma on tahalleen rakennettu niin että se antaa kokoajan katsojillekkin vihjeitä ratkaisuun, se tämmöisissä on aina hauskaa kun koittaa itsekin rikosta selvittää. Noh, loppujen lopuksi ei suuri haitta. Sarja on tasapainoksi yllättänyt minut totaalisesti montakin kertaa, ollaan siis tasoissa.

Kovasta vuodatuksesta huolimatta, sarja on todellakin hyvä. Jos murhien ja muiden rikosten selvittäminen kiinnostaa, tässä on hemmetin hyvä vaihtoehto. Netflix tällä hetkellä striimaa kahta kauta, kohta varmaan kolmattakin. Sieltä vain tesmaukseen.

Kolmas sarja jota paljon olen paljon katsellut on House of Cards. Tuon huikean Netflixin tuottaman sarjan toinen kausi tuli ulos tässä kuussa. Ensimmäisen kauden katsoin viime kesänä parissa päivässä, kovasti koukutti ja niin teki toinenkin kausi. Monesti tykkään sarjoista joissa yhdellä jos toisella tavalla on politiikkaa, oliko kyseessä sitten The Wiren kieroilut vai Rooman. House of Cards alkaa jo olla lähellä Rooman parhautta, kolmas kausi jos jatkaa tätä mallia niin saman tason sarjasta on kyse.

HoC hienous ei ole vain käsikirjoituksessa joka on todella mestarillisesti tehty, myös näyttelijät ovat isossa osassa. Kevin Spacey on yksi Hollywoodin parhaista näyttelijöistä tällä hetkellä, olipa kyseessä American Beaty, L.A. Confidential tai The Usual Suspects, mies osaa hommansa. Tietenkin yhdessä jos toisessa ei niin hyvässä leffassa mieskin ollut mutta yleensä oman roolinsa vetää hyvin. HoC:n rooli ovelana, kusipää paskiaisena Frank Underwoodina on kui luotu hänelle. Jokainen hetki hänen ollessa ruudulla on todella hienoa katseltavaa. Tietenkin muutkin näyttelijät ovat myös hyviä, monet hieman pienemmissä rooleissa olevat näyttelijät ovat minullekkin uusia tuttavuuksia mutta silti tekevät hienoa työtä.

HoC toinen kausi oli ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, poikkeuksena vain se että tällä kertaa tuli jokunen aivan järettömän iso yllätys tai wtf hetki. Kolmatta kautta jäi odottamaan innolla ja mikä pahinta, sen ilmestymiseen kestää vuosi. Monille sarjan aihepiiri ehkei nappaa, kuitenkin suosittelen antamaan sarjalle mahdollisuuden. Vaikka sarja on pääasiassa politiikkaa ja päätösten takana olevaa selkäänpuukotusta, sitä draamaa myös löytyy. Myös monia nykyajan ongelmia käsitellään, ja kukapa tietää miten realistista ohjelman meininki oikeasti voikin olla? Ei muuta kuin Netflix päälle ja katseluun.

Elämäni mustekalana

Eilen torstaina 30.1. julkaistiin vuoden 2014 peli. Octodad: Dadliest Catch. No okei, hieman taisin liioitella. Kyseessä on siis peli jossa pelataan mustekalalla joka esittää olevansa ihminen, hänellä on vieläpä vaimo ja kaksi lasta. Aika perus asetelma peleissä.

Joskus viime kesänä taisin ensimmäisen kerran tästä kuulla ja melkeinpä heti ihastuin. Pelivideot näytti hauskoilta kuin myös kaaottisilta. Pelin huumori ei ainoastaan tule sen asetelmasta, myös kontrolleista. Octodad kun ei omaa luita, on hänen elämä maan päällä velttoine lonkeroineen hyvin haastavaa. Useat jokapäiväiset hommat tuottavat monenlaisia ongelmia. Peli onkin siis isolta osalta hyvin tyypillisten aktiviteettien suorittamista kuten hampurilaisten paistamista, puiden hakkaamista tai vaikkapa arcade-pelien pelaamista.

Isoin homma Octodadin elämässä on kuitenkin hänen identiteetinsä piilossa pitäminen. Ihmiset paljastavat sinut jos käyttäydyt liian epäilyttävästi heidän edessään. Pelissä on tietenkin myös "erikoisjoukkoina" toimivia tiedemiehiä jotka tunnistavat ilman pelleilyäkin sinut.

Aiemmin mainitsemani kontrollit ovat tosiaan pelin isoin erikoisuus. Pelasin ps3 ohjaimella kun näppis-hiiri kombo ei varmaankaan ole hyvä tässä. Ohjaimella pelaaminen onnistui isolta osalta ongelmitta, alun jälkeen jo käveleminen onnistui suhteellisen vetreästi. Octodadia ohjataan kummallakin tatilla kun samalla liipaisemista valitaan lonkeroita. Pelin hienointa kamaa tietenkin olivat hieman vaativammat kiipeilyt joita saattoi joutua tovin koittamaan. Liukuportaat ja yksi viemäripuzzle jäivät parhaiten mieleen, samalla vittumaisia mutta hauskoja.

Oma läpipeluu kesti reilut 3 tuntia, aivan kelpo pituus tämmöiseltä reilun kympin maksavalta indiehäröilyltä. Nopeammin varmaan olisi päässyt läpi, mutta pelin maailma on täynnä viittauksia muihin peleihin kuin myös muuhun viihteeseen, niitä tsekkaillessa ja ylipäätään paikkoja tutkiessa kierähti hyvä tovi. Jos siis tahdot jotain aivan muuta, tässä olisi hyvä suositus. Vaihtelu tekee hyvää kaikkien tuhansien geneeristen pelien seassa.